18.11.2017

Ankkoja Ateneumissa

Eino Maininkinen: Kylpyankka
Kävin jo lokakuussa katsomassa Ateneumin Ankallisgalleria-näyttelyn, mutta ehdin vasta nyt koostaa siitä merkinnän. Pyörähdin ystäväni kanssa näyttelyssä sunnuntaiaamuna 22.10. reilun tuntisen ajan. 15 euroa (14 € S-etukortilla) maksanut näyttely oli ripoteltu osaksi Suomen taiteen tarina -näyttelyä, mikä tietenkin sopi mainiosti Suomi100-teemavuoteen. Kun näyttely mainittiin erikseen Ateneumin verkkosivuilla, jäi aluksi kuva omasta, itsenäisestä näyttelystään. Kun tekstin luki tarkemmin, tajusi, että Ankallisgalleria oli tosiaan osa isompaa taidenäyttelyä ja kaikki sen sisältämät ankka-teokset oli listattu jo verkossa.

Albert Edelfelt: Kuningatar Blanka ja alla
Albertti Aatelviltin Isoäiti Mummo
Kahdestatoista teoksesta koostunut näyttely avautui 3.10.2017 ja jatkuu vuoden 2018 helmikuun 25. päivään saakka. Näyttely yhdistää fiktiivisten ankkalinnalaisten taiteilijoiden työt suomalaisen taiteen merkkiteoksiin. Kyseessä on postmoderni parodia, jossa fakta ja fiktio sekoittuvat ja teokset linkittyvät toisiinsa intertekstuaalisesti. Ankkaversiot klassikkokirjallisuudesta ovat tuttuja monille, kuten myös Don Rosan versiot Akseli Gallen-Kallelan Sammon puolustuksesta ja Sammon taonnasta, jotka on sijoitettu "Sammon salaisuus" -sarjakuvaan. Nyt muutkin tutut Disney-taiteilijat ovat tehneet versioita suomalaisista taidemaalauksista. 

Itse näyttelyssä esitellään ainoastaan fiktiivisillä nimillä esiintyvät taiteilijat, kuten Huuko Simpura ja Akseli Kala-Kallela, mutta näyttelyn esitteessä kerrotaan myös taiteilijoiden oikeat nimet. Suomalaisista mukana on Kari Korhonen ja sarjakuvataiteilija Kati Kovács, joka teki näyttelyyn kaksi pienoispatsasta. 

Kansainvälisistä tekijöistä mukana ovat yhteistyötä tehneet Ulrich Schröder ja Daan Jippes sekä tietenkin Don Rosa. Yllätyin ainoastaan, että hänen Kalevala-versioistaan ei ollut muita töitä esillä.

Lempiteokseni: Akseli Kala-Kallelan Aku Ankan setä.
Tekijänä tietenkin Don Rosa
Teosten esillepanossa oli huomioitu myös nuoret katsojat. Monet ankkamaalauksista oli sijoitettu niin matalalle, että niitä katsoessa piti tällaisen pitkän ihmisen ihan kyykistellä ja kumarrella.

Arvi Liljaluntti: Hansu Hanhi työssään
Huuko Simpura: Iltaa ja köyhyyttä kohti

Koko näyttelystä jäi kuitenkin hienoinen pettymys. Teoksia olisi voinut olla enemmän ja useammalta tekijältä. Mutta jo sekin, että olemme saaneet Aku Ankkaa museoon, on iso juttu. Se kertoo suomalaisten suhteesta sarjakuvaan ja Akuun merkittävänä hahmona. Lisäksi se, että näyttelyssä nähtiin versioita suomalaisesta taiteesta, on merkittävää. 
Aku Ankka on lehtenä vaikuttanut suomalaiseen kulttuuriin ja päinvastoin.

Altti Fasaani: Elämäntaiteilija Hannu Hanhi
Todettakoon, että parasta koko näyttelyssä oli Aku Ankan klassinen kosla, joka oli sijoitettu museon sisäpihalle museomyymälän viereen. Pakkohan sinnekin oli ahtautua. Todistettavasti pääsin myös pois sieltä.


Mukaan lähti kaikki tarjolla olleet postikortit sekä Isoäiti Mummo -juliste. Se tosin kärsi hieman matkustuksesta ja melkein haluaisin käydä ostamassa uuden. Kuuden euron hinta A3-julisteilla ja 1,50 euroa postikorteille ei ollut paha.




5.11.2017

Mukaan rahoittamaan tiedetapahtumaa?

TIEDE SANOO POP! POPULAARIKULTTUURIN TOISEUDET -TIEDETAPAHTUMA


Yleisölle avoimessa tapahtumassa populaarikulttuurin tekijät ja tutkijat käsittelevät yhdessä mm. sitä, kuinka populaarikulttuuri osallistuu yhteiskunnan valtarakenteiden tukemiseen tai purkamiseen ja kuinka populaarikulttuuri käsittelee toiseutta.

Miten populaarikulttuuri osallistuu yhteiskunnan valtarakenteiden tukemiseen ja/tai purkamiseen? Miten sitä on käytetty ihmisryhmien marginalisointiin ja miten on se puolestaan tarjonnut mahdollisuuksia marginaaliäänteen esilletuontiin? Miten populaarikulttuurissa on käsitelty toiseutta?

Näitä kysymyksiä ja muitakin pohdimme Suomen Populaarikulttuurin Tutkimuksen Seura ry:n "Tiede sanoo pop!"-seminaarisarjan toisessa tapahtumassa.

Esittelemme laajalle yleisölle populaarikulttuurin, toiseuden ja toiseuttamisen teemoja sekä aiheesta tehtävää tutkimusta. Samalla tuomme keskusteluun mukaan tekijöitä, jotka käsittelevät, kuvaavat ja purkavat työssään toiseutta ja toiseuttamista reaalimaailman tai fiktiivisten maailmojen kautta. Tapahtuma läpivalaisee toiseuden ja toiseuttamisen ilmiötä populaarikulttuurissa, lähtökohtinaan esimerkiksi sosiaaliset sukupuolet, etniset identiteetit, erilaiset marginaalit, ihmisryhmien väliset suhteet ja kaikkien näiden väliset neuvotteluprosessit. Avaamme tieteen ja kaikkialla läsnäolevan populaarikulttuurin rajapintoja katse kohti yhteiskuntaa ja ajan ilmiöitä. Turku toimii näyttämönä koko Suomen kattavalle ja ulkomaillakin tunnetuiden tekijöiden ja tutkijoiden keskustelulle, johon kutsumme nyt sinutkin mukaan!

Järjestäjä

Suomen Populaarikulttuurin Tutkimuksen Seura on rekisteröity yhdistys, sen kotipaikka on Turussa mutta se toimii koko maassa, jäseniämme tulee mm. Itä-Suomen yliopistosta, Jyväskylän yliopistosta ja Helsingin yliopistosta Turun yliopiston ja Åbo Akademin lisäksi. Olemme sangen tuore tapaus tieteellisten seurojen kentällä ja meillä on unelmia. Toimintaperiaatteisiimme kuuluu monitieteisyys, kulttuurikriittisyys, tieteen popularisointi, tekijyyden ja tutkimuksen yhdistäminen sekä nuorten tutkijoiden tukeminen. Meitä kiinnostaa myös uusien, kestävien toimintatapojen kuten puhujapalkkiokäytännön vakiinnuttaminen.

Haluamme etsiä ja kehitellä uusia yhteistyömalleja tuomalla yhteen tekijöitä, tutkijoita ja yleisöä yhteen ja kehittelemällä uusia rahoitusmalleja. Siksi löydätkin meidät nyt esimerkiksi Mesenaatti.me:n joukkorahoituskampanjaa tekemästä. Haluamme olla mukana kehittämässä joukkorahoitusta Suomessa ja osoittaa sen mahdollistavan myös ei-materiaalisia asioita, kuten tapahtumia.

Tapahtuman ohjelmaa

Kolmikielisen (suomi, ruotsi ja englanti) seminaaritapahtuman alustavaan ohjelmaan kuuluu pääpuhujana Gavan Titley (FT), joka on yksi tunnetuimmista eurooppalaisen politiikan, median ja rasismin tutkijoista; hän on perehtynyt mm. vihapuheeseen sosiaalisessa mediassa. Seminaariin on tulossa useita teemoja.

Esimerkiksi fantasiakirjallisuudesta on tulossa puhumaan fantasiakirjailija Magdalena Hai.

Stand up -teemassa session jakavat feminististä stand upia tekevä Jamie MacDonald sekä tutkija Antti Lindfors Turun yliopistosta.

Sarjakuvateemassa puhumassa ovat Suomen ainoa “Ducktor” eli Aku Ankka -sarjakuvataituri Don Rosan töistä väitellyt, Jyväskylän yliopiston tutkijana toimiva Katja Kontturi (FT) sekä sarjakuvataiteilijan roolissa tapahtumassa työstään puhuva Hanna-Pirita Lehkonen.

Ohjelma täydentyy ja päivittyy vielä.

Voit tukea tapahtumaa osoitteessa:

Tapahtuman Facebook.


4.11.2017

Lokakuun #sarjishaaste Twitterissä

Tuleva ankkataiteilija Avi haastoi minut osallistumaan 31 päivän sarjishaasteeseen Twitterissä. Päädyin tekemään haasteen lokakuussa, joten sain koottua sarjiksia ja twiittejä joka päivälle. Samalla päätin tehdä aiheesta vielä erillisen blogimerkinnän, koska yhteen twiittiin ei vain saan mahtumaan kaikkia perusteluita. Joten tässäpä nämä vastaukset. Otan myös vastaan sarjakuvasuosituksia, koska aina voi sivistää itseään vähän lisää hyvillä teoksilla.


1) Viimeksi lukemani sarjakuva: Apila Pepita Miettinen: Moss Dash. Teoksen kantavana aiheena kulkee prostituutio ja sukupuolen moninaisuus sekä asunnottomuuden tuomat haasteet. Teemaltaan rankka sarjakuva ei välttämättä sovi kaikille. Eniten teoksessa viehätti realistinen piirrosjälki ja taidokas sivusommittelu, jossa ruutujako katosi.








2) Paras seikkailusarjakuva: Don Rosa: Roope Ankan elämä ja teot 1 & 2. Päädyin valitsemaan koko paketin, koska kakkososassa on sellaisia helmiä kuin "Cutty Sarkin cowboykapteeni" (nerokas) ja tietenkin "White Agony Creekin vanki". Olen vahvasti sitä mieltä, että Roope Ankan elämä ja teot kuuluu suomalaiseen yleissivistykseen.





3) Paras kauhusarjakuva: Brian Coldrick: Behind You. Törmäsin tähän digitaaliseen, yhden ruudun animoituun sarjikseen ystäväni laittaman linkin kautta ja laitoin sen heti kirjanmerkkeihini. Tähän suuntaan digitaalisuus voi parhaimmillaan sarjakuvia viedä. Yhdessäkin ruudussa voi tapahtua niin paljon. Erityisestä tämä esimerkkisarjis aiheuttaa aina kylmiä väreitä!

4) Paras taidesarjakuva: David Mazzucchelli: Asterios Polyp. Käytän tätä sarjakuvaromaania sarjakuvakursseillani esimerkkinä siitä, mitä sarjakuvan ruutusommittelulla voi tehdä. Lisäksi teos on malliesimerkki nerokkaasta tunteiden kuvauksesta. Muodolla ja värillä tehdään hienosti eroa kahden hahmon erilaisen maailmankuvan välille. Lue tämä.







5) Paras strippisarjakuva: Bill Watterson: Lassi ja Leevi. Tätä merkintää tehdessä oli pakko mennä Adlibrikseen ja tilata Wattersonin kokoelma. Lassi ja Leevi on kertakaikkisen upea sarja, jonka viehätys perustuu monitasoisiin tarinoihin ja niiden kuvauksiin sarjakuvakerronnalla (Lassin mielikuvitusmatkat), lapsuuden kuvaukseen ja yleisesti ottaen siihen, miten Watterson käyttää ruutuja strippisarjakuvan haastavassa ilmaisumuodossa. Rakastan edelleen Lassin lumiukkotaidetta.


6) Paras scifisarjakuva: Hayao Miyazaki: Tuulen laakson Nausicaä. Katsoin animen ennen kuin pääsin lukemaan tätä mangaa. Dystooppinen, luonnonsuojelu-teemainen tarina, jonka kuvitus on taidokasta ja yksityiskohtaista. Päähenkilö on kertakaikkisen upea ja voimakastahtoinen Nausicaä, jota kunnioittavat niin oma kansa kuin vihollisetkin. Minulta puuttuu hyllystä vielä osat 1 ja 7. Sitten sarja on täydellinen ja voin lukea sen taas järjestyksessä ihastellen Miyazakin taitoja tarinankertojana.






7) Paras autobiografinen sarjakuva: En osannut valita, joten päädyin tuplaan: Marjane Satrapin Persepolis ja Guy Delislen Pyongyang. Kummankin vahvuus on historian ja yhteiskunnan kuvaus. Länsimaisessa yhteiskunnassa kasvaneelle nämä maat avautuvat absurdeina, joita karikatyyrimäinen piirrosjälki tukee. Mutta samalla teoksia lukiessa tajuaa, että totuus piirtyy karikatyyrien takaa.



8) Sarjis, joka tekee minut onnelliseksi: Don Rosa: "Kirje kotoa". Tämä on Rosan uran ehtoovuosien upea seikkailu, jossa perheen merkitys nousee keskiöön. Roopen sisar Matilda palaa kuvioihin ja Roope ymmärtää taustansa. Ja Aku on tietenkin tarinan sankari päihittäessään pahiksen. Rosa kuvaa taidokkaasti ankkojen tunnemaailmaa erityisesti noilla lasittuneilla silmillä, mikä koskettaa lukijaa - oli sitten tällainen hoocee-Ankisti tai ei.



9) Sarjis, joka tekee minut surulliseksi: Hanneriina Moisseinen: Isä. Suru ei johdu pelkästään sarjakuvan omaelämäkerrallisuudesta ja tarinan koskettavasta otteesta, joka korostuu lyijykynällä tehtyjen ruutujen vaikuttavuudessa. Siihen yhdistyy myös oma henkilökohtainen menetykseni, sillä tekijän kadonnut isä muistuttaa monin tavoin omaa edesmennyttä isääni. Nimi, ikä, ulkonäkö ja kotiseutu yhdistävät isiämme. Itken aina tätä lukiessani.




10) Sarjis, joka pitäisi suomentaa: Steffen Kverneland: Munch. Visuaalisesti hengästyttävä sarjakuvaromaani merkittävästä taiteilijasta. Teoksen piirrosjälki mukailee Munchin taidetta ja sisältää versioita klassikkomaalauksista, kuten Huudosta ja Madonnasta. Teoksessa kulkee historiallinen taso, joka kertoo Munchin elämästä ja kollegoista, sekä metataso, jossa taiteilija pohtii teoksen tekemisen mielekkyyttä ja mielettömyyttä. Teosta tuskin heti saadaan suomeksi, sillä se on jo käännetty englanniksi, eikä noin värikylläisen sarjakuvaromaanin painattaminen suomeksi ole oikein kannattavaa kustantajan kannalta. Pitänee tilata se englanninkielinen versio itselleni, kun ruotsiksi lukeminen oli hieman haasteellista.

11) Sarjis, josta muistan joka ruudun: Kaipa se on tuo Don Rosan "Ankkalinnakkeen valloittaja", johon lektiossanikin viittasin. Tämä sivu erityisesti on jäänyt mieleen Akun vanhempien ensikohtaamisen takia. Se viehätti jo 11-vuotiaana ja ilahduttaa edelleen. (Toisaalta muistan niin paljon häkellyttäviä asioita Rosan koko tuotannosta, joten kysymys oli haaste itsessään.)






12) Paras tuntematon sarjakuvantekijä: Taina "Myrntai" Koskinen. Otus Opus -pöllösarjikset ovat kertakaikkisen herttaisia. Niitä voi lukea suoraan DeviantArtista, ja kokoelmina on ilmestynyt tällä hetkellä kolme osaa. Ostan häneltä aina myös söpöjä pöllötarroja, kun hän sattuu olemaan conien taidekujilla.





13) Paras sarjis nuoruudesta: Wendy & Richard Pini: Elfquest. Fantasia, hahmot ja piirrosjälki viehättivät. Yritin teininä kaivella näitä kotikuntani kirjastosta, mutta sieltä löytyi ainoastaan neljä ensimmäistä albumia suomeksi. Kun muutin vuodeksi Joutsenoon, löysin sieltä laajemman, kovakantisen kokoelmavalikoiman englanniksi, joita luin satunnaisessa järjestyksessä innostuneena hahmojen matkasta. Suosikkia minulla ei oikeastaan koskaan ollut, enkä koskaan lukenut sarjaa loppuun. Ehkä pitäisi harkita.






14) Paras sarjisleffa: Sin City. Leffa on oikeastaan antologia Frank Millerin sarjakuvista. Se on toimiva kokoelma visuaalisesti ja tunnelmallisesti onnistuneita tarinoita. Erityisen paljon pidän film noir -hengestä ja satunnaisista väriläiskistä, jotka ovat uskollisia sarjakuville. Lisäksi leffassa on erinomainen roolitus: Bruce Willis, Benicio Del Toro ja Mickey Rourke istuvat kuin nyrkki silmään. Jessica Albasta olen tykänyt Dark Angelista asti, vaikka hän ei sen jälkeen olekaan tehnyt mitään hyvää. Ja Elijah Wood. Siinä on muuten karmiva roolisuoritus.





15) Sarjis, jota ennen rakastin ja nyt vihaan: Mort Walker: Masi. "Rakastaa ja vihata" on makuuni turhan voimakas ilmaisu, mutta Masi on ongelmallinen sarjis. Luin näitä mummolassa ihan kakruna, eikä silloin vielä tajunnut sarjakuvan esittämää mallia muun muassa sukupuolikuvauksesta ja armeijan simputuksesta. Nämä tajusi vasta aikuisiällä, enkä sarjakuvaan sen jälkeen ole koskenut.



16) Paras sitaatti mistä vain sarjakuvasta: Olen sitä mieltä, että näissä pitää aina valita se, mikä tulee ekana mieleen, siksi valitsin tämän. Don Rosan "Ankantaan miljardöörissä" Roope lausuu ylämaan kisoissa limerikin.  Koottujen uusi (alkuperäiselle uskollinen) käännös on erittäin löysä tähän verrattuna. 
"Ol' piikasen koti nebraska,
hänt' piiritti Sipuli-Jaska.
Hänen henkensä tuoks
sai neitoset juoksuun,
ol' tarpeeton vihkipumaska."

17) Ensimmäinen lukemani sarjakuva: Tämä on erittäin hankala kysymys, johon on olemassa kolme vaihtoehtoa: Joko Aku Ankka (taskari), Nalle Puh tai kuvan Maija Mehiläinen. Kuvassa Katja max. 7-v lempipuuhassaan. Taskareita ahmin mummolassa, mutta sekä Nalle Puhia että Maija Mehiläistä tilattiin nimelläni meille kotiin. Minulla on edelleen muutamia kansioita kumpaakin lehteä olemassa.






18) Viimeisin ostamani sarjakuva: Kaoru Mori: Aron morsiamet 9. Eräs opiskelijani kirjoitti sarjakuvakurssin esseensä tästä sarjasta ja jäin heti koukkuun. Fanitan sarjaa mm. pikkutarkan taustatyön ja upean piirrosjäljen takia. Ei ihmekään, että albumeja ilmestyy niin harvakseltaan, kun Mori tekee niin paljon töitä visuaalisen ilmeen ja historiallisten faktojen kanssa. Myös mangan ruutukerronta on upeaa ja hahmot sympaattisia.






19) Paras sarjakuva, minkä luin viime vuonna: Lewis Trondheim & Nicolas Keramidas: Mikin hulluimmat seikkailut. Esitelmöin tästä keväällä siihen malliin, että jossain vaiheessa on pakko saada tästäkin artikkeli ulos. Trondheimin ja Keramidaksen konsepti on kerrassaan nerokas, joskin sitä voisi hyödyntää vielä lisää. Enemmän kerronnallisia kokeiluja Disney-sarjiksiin, toivoo Ankkatohtori, joka saa kiksinsä metatason jipoista.







20) Tekisipä hän enemmän sarjakuvia: Kukas muu kuin minulle niin merkittävä Don Rosa. Odottelen edelleen Barksin ja Rosan seuraavaa manttelinperijää ja sitä odotellessa luen Rosan klassikoita yhä uudelleen. Kukaan muu ei ole kyennyt tuomaan ankoille samanlaista historiaa ja saati herkkyyttä monipuolisiin persoonallisuuksiin. (Huumoria toki unohtamatta!)




21) Paras sarjakuvapiirtäjä: Ajattelin, miten haluaisin sanoa tähän Don Rosa. Ja kyllä sanonkin. Mutta sitten ajattelin Blacksadia ja sanon Juanjo Guarnido, koska katsokaa nyt tämän miehen tekniikkaa! Inhimillistettyjen eläinten ilmeikkyys jaksaa albumi albumin perään ihmetyttää minua. Ei ihmekään, että taiteilija oli aikoinaan töissä myös Disneyn animaattorina. Nämä kuvat ovat Ranskasta ostamistani postikorteista.


22) Paras sarjakuvakäsikirjoittaja: Tähän kysymykseen on vain yksi vastausvaihtoehto ja se on Neil Gaiman. Mies on nero kaikessa, mitä tekee. Mutta sarjakuvista parasta on  on ehdottomasti Sandman, jonka löysin teini-ikäni loppuvuosina. Haaveilen sarjan kovakantisista kokoelmista. Ehkä sitten joskus.





23) Sarjakuva, jolle toivoisin jatkoa: Ai Yazawan Nana. Tämäkin mangainnostus on peräisin opiskelijaltani, joka teki sarjasta esseen. Luin ensimmäisen osan eikä siinä jäänyt muita vaihtoehtoja kuin etsiä kirjastosta ne loputkin. Sarja jäi kesken tekijän sairastuttua. Tässä sarjassa viehätyin musiikkimaailman kuvauksesta ja monimuotoisten hahmojen keskinäisestä dynamiikasta. Erilaisetkin persoonat voivat tulla toimeen keskenään.






24) Aliarvostetuin sarjakuva: Jarkko Vehniäinen: Kamala luonto. Minulla kesti kauan löytää tämän sarjakuvan todellinen pointti kaiken sen pieruhuumorin alta. Totuus on se, että Vehniäinen kuvaa muun muassa erilaisia mielenterveydellisiä ongelmia ja haasteita eläinhahmojen kautta. Arvostan tätä.







25) Lempihahmo mistä vain sarjakuvasta: Se, jota leikin pienenä. Se, joksi pukeuduin väitöstilaisuudessani. Se napolilainen velhotar, joka yrittää tavoitella Roopen ensilanttia. Millassa parasta on goottilaishenkisen tyylikkyyden lisäksi asenne. Hän on niitä harvoja voimakkaita naishahmoja Disneyn sarjakuvissa, joten pakkohan hänestä on pitää.




26) Sarjis, jota kukaan ei arvaisi minun rakastavan: Misaho Kujiradou, Courtney Love & D.J. Milky: Prinsessa Ai. Todettakoon, että tämä musiikkia käsittelevä manga on ehkä poikkeavin pitämistäni sarjiksista. Syynä on mangalle ominainen visuaalinen sommittelu ja ruutujen käyttö tarinankerronnassa, mihin totuttelu tosin aluksi vaati hieman aikaa. Ja tietenkin Ain hahmo ja tämän asut!



27) Guilty pleasure -sarjis: W.I.T.C.H. Muistan elävästi, miten kyttäsin kirjastossa nuortenhyllyjen välissä, ettei kukaan ole lastenosaston sarjispuolella ja livahdin sinne hakemaan uusimpia W.I.T.C.H.-sarjiksia. Ja olin siis sarjan ilmestyessä noin parikymppinen. Käytän tätäkin sarjaa analyysiesimerkkinä sarjakuvakurssillani erityisesti dynaamisen ruutusommittelun osalta. Ja tottahan toki minullakin oli lempparini noista samaistuttavista päähenkilöistä. Se oli tietenkin Irma. (Mutta Hay Linillä on upein keijuasu erityisesti sen jälkeen, kun tyttöjen taika-asut kokivat muutoksen!)

28) Paras klassikkosarjis: Art Spiegelman: Maus. Toiseen maailmansotaan sijoittuva, Pulitzer-palkinnon saanut elämäkertaromaani on sarjakuvamaailman klassikko, jonka tulisi kuulua pakollisena yläkoulun historian tunneille. Eläinhahmojen käyttö etäännyttää historiallisista tapahtumista, mutta ei poista totuutta ihmiskohtaloista. Se koskettaa syvältä. Lue tämä.







29) Sarjakuva, jota uskaltaisin suositella kenelle tahansa: Tähän kysymykseen ei ole muita vaihtoehtoja kuin Don Rosan Roope Ankan elämä ja teot. Meille suomalaisille tärkeimpiä sarjiksia, kun olemme Aku Ankka -kansaa. Lisäksi teos sopii kokonaisuudessaan kaikenikäisille: siitä löytää tarinankerronnan huumaa, huumoria, historiallisia viittauksia ja koskettavia henkilökuvauksia ja -kohtaloita. Pitäisi olla kaikkien hyllyssä.






30) Parhaiten väritetty sarjakuva: Juan Díaz Canales & Juanjo Guarnido: Blacksad. Sarjakuva on kirjaimellisesti film noir -genreä, mutta väreissä. Guarnidon valon ja varjon käyttö on upeaa ja sarjakuvan tyyliin sopivaa. Vain Amarillo on tähän mennessä ollut visuaalisesti pettymys. Se on liian kirkas.






31) Paras suomalainen sarjakuva: Tove Jansson: Muumit. Tämäkin on oikeastaan se ainut oikea vastaus. Muumien maanläheinen filosofia (jota Pappa yllä olevissa ruuduissa tarjoilee), kaikki ne hahmot ja strippisarjakuvan tehokas kerronta tekevät Janssonin töistä merkittäviä. Lisäksi hän oli strippisarjakuvan uudistaja tuomalla mukaan välipalkit korvaavat kuvat. Muumit ovat instituutio, joka kuuluu yleissivistykseen.

* * * * *

Kiitän Avia tästä haasteesta. Todettakoon, että hän veikkasi listassani olevan seitsemän kohtaa ankoista. Se meni muuten alakanttiin.

20.10.2017

Sarjakuva, blogit ja mielenterveys

Olen päässyt Näkymättömät-hankkeen myötä tarttumaan hieman sarjakuvien tekemisen terapeuttisiin mahdollisuuksiin sekä työpajatyöskentelyn että julkaisujen myötä. Uusimmassa Sarjainfossa julkaistiin juuri minun ja Viivi Rintasen yhteisartikkeli, jossa laajennamme pohdintojamme sarjakuvabloggaamisesta itseterapian välineenä. Artikkeli on nyt julkaistu myös sarjakuvablogit.com-portaalissa verkossa ja sen pääsee lukemaan täältä. Lisäsin linkin myös verkkojulkaisuihini tuohon sivupalkkiin.

Pääsin myös puhumaan sekä sarjakuvabloggaamisesta että suomalaisen sarjakuvan piirteistä kollegani Karoliina Maanmielen kanssa juuri päättyneeseen Narrative and Wellbeing -konferenssiin. Tampereen yliopistolla torstaina ja perjantaina 19. - 20.10. järjestetty konferenssi käsitteli narratologiaa hyvinvoinnin ja terveyden näkökulmasta. Kokonaisuudessaan ohjelma meni omien tutkimuskohteideni ja -mielenkiintojeni vierestä, mutta ensimmäisen paneelin puheenvuorot erilaisista terapeuttisista peleistä olivat mielenkiintoisia. Mieleeni jäi erityisesti Tanskassa kehitetty lautapeli, jonka tavoitteena on tuoda vankilassa oleva vanhempi (isä) ja tämän lapsi yhteisen pelin äärelle sekä luoda heidän välilleen läheisempi suhde ja luottamus tarinankerronnallisen hetken avulla. Peli on kehitetty yhdessä vankien, näiden lasten, vankilan henkilökunnan ja terapeuttien kanssa ja sen virallinen testaaminen tutkimuskäytössä on vasta alkanut. Projekti on nimeltään The Social Games Against Crime.

Oma esitelmämme avasi samaisen paneelin. Puhuimme otsikolla "The Terapeutic Value of Graphic Memoirs" ja esittelimme suomalaisella sarjakuvakentällä pinnalla olevaa mielenterveystematiikkaa mm. Emmi Valveen Armon, Viivi Rintasen Mielisairaalan kesätytön ja Rikki-kollektiivin uuden Rikkinäisen mielen kuvat -antologian avulla. Lisäksi toimme esille suomalaisen sarjakuvablogikulttuurin. Karoliina esitteli omaa vahvuusaluettaan kirjallisuusterapiaa ja minä kommentoin asiaa sarjakuvan näkökulmasta. Väitimme, että visuaaliset metaforat kertovat useimmiten enemmän kuin itse teksti ja erityisesti sarjakuvan kerronnalla on mahdollista luoda ristiriitainen viesti, jossa kuva sanoo yhtä ja teksti toista. Tämä voi ilmetä esimerkiksi ruutujen taustalla olevina mustina hahmoina, oman pahan olon personifikaatioina, kuten esimerkiksi alla olevissa ruuduissa Rosa Rean sarjakuvasta "Mä en riitä" Rikkinäisen mielen kuvat -antologiassa. 

© Rosa Rea 2017

(Samankaltainen ahdistusta ja omaa sisäistä pahaa oloa ilmaiseva musta hahmo löytyy myös Wolf Kankareen sarjakuvablogimerkinnästä ja Milla Paloniemen 112 osumaa -sarjakuvasta.)

Suunnittelemme Karoliinan kanssa artikkelia esitelmän pohjalta, mutta sen aikataulu, kieli ja julkaisupaikka ovat vielä mietinnän alla. Saimme kuitenkin mm. mahdollisen sopivan teoreettisen lähteen auttamaan työskentelyssä. Teoreettinen viitekehys lienee kirjallisuusterapian ja kuvataideterapian suunnalla.

Nyt vuorossa olisi hankkeen käsikirjan materiaalien raakaversioiden kirjoittaminen erilaisiksi tehtäväpaketeiksi. Taisin myös luvata piirtää metodejani esittelevän sarjakuvan. Katsotaan, millainen kuvakäsikirjoitus siitä on syntyäkseen.

16.10.2017

Nyyppä cossaa, osat 1, 2 ja 3

Luvassa jo kesällä lupailemani virallinen cosplay-päivitys. Sisältää mm. hämmentävän hienoja kuvia vuosikymmenen takaa sekä Luminara-asuni prosessin.

Olen aina pitänyt pukeutumisesta ja naamiaisista. Minusta on useita valokuvia lapsuuden teemasynttäreiltä, joissa olen välillä musketööri, välillä Kleopatra. Yritin kaivella valokuvien parhaimmistoa tämän merkinnän kuvitukseksi, mutta en tiedä, mihin olen laittanut ne talteen. Erityisesti kenkuttaa se, että ala-asteemme vappunaamiaiskuva on kadonnut. Katja 8-v pukeutui Zorroksi ja voitti pukukilpailun. En siis prinsessaksi enkä Zorron naisystäväksi, vaan tietenkin Zorroksi. Koska kuka nyt ei olisi halunnut olla Zorro? Se on yksi rakkaimpia muistojani niiltä ajoilta.

Ehkä näistä lapsuuden kokemuksista johtuen cosplay (= costume play, cossaaminen, suom. yleensä 'pukuilu') viehättää minua enemmän kuin larppaaminen. Vaikka olenkin pelannut pöytäroolipelejä jo viisitoista vuotta, larppikertani ovat jääneet yhden käden sormilla laskettavaksi. Eläydyn kyllä mielelläni hahmoihin, mutta haluan pitää pukeutumisen ja roolipelaamisen erillään. Siihen liittynee se, että roolipelihahmoni ovat itse keksimiäni, kun taas cosplay edustaa minulle tunnetuksi hahmoksi pukeutumista. Sen viehätys piilee siinä, että saa työstää asukokonaisuuden, pukeutua siihen ja joku oikeasti tunnistaa kyseisen hahmon. Ja ehkä myös siinä, että joutuu oikeasti käyttämään luovuuttaan esimerkiksi siinä, että miten kummassa tuon ja tuon osan saa pysymään päällä, tai että mikä materiaali toimii mihinkin vaatteeseen parhaiten.

Ensimmäinen cosplayni ikinä (sanasta silloin mitään tietämättä) oli siis Zorro, kun olin 8-vuotias. Ensimmäinen virallinen cosplayni oli kuitenkin Soul Calibur III:n Tira vuonna 2007. Pelasimme roolipeliporukallamme tuolloin SCIII:sta ja jossain vaiheessa joku (lienenkö minä) heittänyt, että tehdään Ropeconiin ryhmäcossi Caliburista. Eiköhän homma lähtenyt käsistä. Sinä kesänä perustimme ompelupisteen, suunnittelimme, kaavoitimme, askartelimme ja tuskastelimme kokonaista yhdeksän pukua ja kuusi asetta. (Kolme aseista oli replikoita.) Teimme muun muassa netistä löytyneillä kaavoilla hakaman Mitsurugille.
Hulluus oli kyllä sen arvoista. Saimme pukukilpailussa ryhmäpalkinnon (josta meille ei tosin kerrottu etukäteen) ja poseerasimme vähän väliä innokkaille valokuvaajille.

Tira. Kuva: Juho Heikkilä
Valitsin Tiran värikkäiden vaatteiden, hiusten ja mahtavan ring bladen takia. Tiralla pelaaminen oli myös kivaa, mikä vaikutti hahmovalintaani. Kuvan ring blade on tehty hulavanteesta ja makuualustasta, liimattu ja teipattu kasaan, ja sen jälkeen vielä maalattu ja lakattu. Sain siihen aika roimasti apua asiantuntevalta boffoilijalta.
Ja tukka on tietenkin oma.

Ring blade roikkuu vieläkin hieman rapistuneena puutarhavajan seinällä ja Tiran asukokonaisuuskin on säärisuojia vaille olemassa. Mutta rehellisesti sanottuna en asuun enää mahtuisikaan, joten tätä cossia en aio uusia.

Tira Ropeconissa kesällä 2007. Kuva: Juha Heikkilä.
Vaikka cossaaminen oli aivan tajuttoman kivaa, vakavat pukuilut jäivät minulta melkein vuosikymmeneksi kaikenmoisten kiireiden takia. Tulihan sitä tietenkin karonkkaan pukeuduttua Milla Magiaksi, mutta se mekko on siskoni tekemä, joten en sitä laske omaksi projektikseni.

Kun Animecon tuli Jyväskylän Paviljonkiin kesällä 2016, ostin liput itselleni ja lahjaksi siskolleni. Päätimme yhdessä tehdä coniin asut, mikä aiheutti minulle hivenen paineita, sillä siskoni on koulutukseltaan vaatepuolen muotoilija. Hän päätti pukeutua Monster High'n Howleeniksi ja minä otin hahmokseni Warren Ellisin käsikirjoittaman ja Paul Duffieldin kuvittaman verkkosarjakuva FreakAngelsin KK:n. KK oli ykkösvalintani useista sarjan päähahmoista tunnistettavan korsettiasun ja lentäjänlasien takia. Ompelin oikeanväriset kankaat kirppikseltä löytämäni korsetin päälle ja takkikin on tuunattu. Korsetin "putket" ovat rautakaupasta - alun perin pyykkikoneen poistoputkia.

KK Animeconissa 2016. Kuva: Santtu Pajukanta
Tämän asukokonaisuuden tekisin mielelläni uudestaan. Putket romahtivat jo ensimmäisen parin tunnin aikana ja korsettikin voisi olla laadukkaampi ja istuvampi. Takista pidän valtavasti, mutta selkään silittämäni kuvio vaatisi voimakkaamman lämmön kuin mihin takki antoi myöten. Myös meikki pitäisi vetää voimakkaammaksi tekoripsineen ja varmistaa, etteivät violetit piilarit tapa silmiä. Ehkä hankin myös lentäjänlakin.

KK:n supersiisti pusakka. Kuva: Santtu Pajukanta
Animecon oli myös KK:lle ehkä hieman väärä paikka, sillä niissä piireissä hahmoa ei tunnistettu. Tai ainakaan kukaan ei sitä tullut sanomaan minulle päin naamaa toisin kuin Tiran tapauksessa.

Mutta sitten tuli Worldcon. Ja kun menee lupaamaan Luminara Unduli -cossia internetissä, se on vähän niin kuin pakko toteuttaa.

Force FX -merkkinen valomiekka.
Luminara on vanha irkkinikkini. Pidän hahmosta, koska hänen jediasunsa on persoonallinen, näyttävä ja taatusti tunnistettava, jos yhtään saagaa fanittaa. Asun tekemisessä eniten jännitti päähine, johon googlasinkin fiksumpien ja kokeneempien cossaajien vinkkejä. Myös oikeanlaisen (vihreän) valomiekan löytyminen oli haaste, sillä laatu maksaa - varsinkin, jos sen olisi joutunut tilaamaan esimerkiksi ThinkGeekistä. Onneksi Jyväskylän Toys 'r Ussissa oli Yodan vihreä valomiekka. En ahdistunut vääränlaisesta kahvasta saati siitä, että se oli "normaalia" valomiekkaa lyhyempi.

Kaiken kruunasi tietenkin se, että lähes 300 €:n hintainen valomiekka oli 60 % alennuksessa.

Kukaan ei kommentoinut, että valomiekkani olisi ollut väärä. Aina, kun sytytin sen, se aiheutti innostuneita huokauksia ja äännähdyksiä. Joten täydellisyyden tavoittelu oli tässä tapauksessa turhaa.

Aloitin ompeluprojektin vasta kesällä ja suoraan sanottuna liian myöhään, koska kevään ja kesän opetuskiireet veivät aika paljon ajastani. Mutta eikös cosplayhin kuulukin viime hetken paniikki ja hotellihuoneessa ja / tai autossa suoritetut viimeiset ompelut?

Luminaran hame ja pitsin nupittaminen.
Luminaran hame on täyspitkä, a-linjainen ja hyvin laskeutuva. Materiaali näytti luonnostaan ryppyiseltä. Ostin hametta varten 2,5 metriä ryppypuuvillaa, joka oli myös tarpeeksi ohutta, etten paahtuisi hameen ja viitan kanssa. Koostin hameen kuudesta palasta ja ompelin siihen viitisen metriä pitsiä. Näin jälkikäteen ajateltuna kolme pitsikoristetta ovat aivan liian lähekkäin ja liian alhaalla, mutta ajavat asiansa. Yläreunaan laitoin kankaan päälle ommeltavan Patella-kuminauhan, joka jäi sopivasti vyön alle piiloon.

Rannesuojat ja esiliina alkutilassaan.
Vyöstä roikkuva "esiliina" ja rannesuojat on tehty siskolta saamastani kultaisesta kankaasta, joka muistuttaa tekonahkaa. Materiaali oli suht ohutta, vähän venyvää ja taipuisaa, joten ompelin niihin vahvikkeeksi farkkukangasta. Se oli virhe, sillä materiaalit eivät sopineet yhteen ja menivät koko ajan kurttuun ompeluvaiheessa. Nämä kuuluvat muutenkin "joskus teen vielä uudestaan" -settiin, koska päädyin maalaamaan kuviot Sinooperista ostetulla kangasmaalilla, joista muka peittävä violetti oli ihan avutonta ja alkoi halkeilla jo heti aamupäivällä. Muut värit (musta ja pronssi) olivat oikeasti peittäviä ja toimivat hyvin, mutta jos haluan tehdä tämän kokonaisuuden joskus uudestaan, harkitsen vakavasti aplikointia kankaalla.

Toinen ongelma rannesuojissa oli niiden kiinnitys, johon käytin liimattavaa tarranauhaa. Liimaukset eivät pysyneet ranteesta lainkaan (kun rannetta liikutellaan luonnollisesti eniten), joten ne olivat tarkoitukseensa varsin epäkäytännölliset. Seuraavan kerran käytän ihan oikeaa, ommeltavaa tarranauhaa.

Rannesuoja ommeltuna. Mitta ja muoto olivat äärimmäisen onnistuneita.
"Esiliinan" kuvioiden mallaamisvaihe. Piirsin muodot suoraan tussilla
ja maalasin sen jälkeen kangasväreillä.
Valmiit rannesuojat ja esiliina, sekä kummatkin vyöt päivän käytön jälkeen.
Kulumisen näkee erityisesti rannesuojissa.
Ompelin lopuksi käsin rannesuojiin ja esiliinaan vielä kanttinauhat, jotka piilottivat kurtulleen menneen ompelujäljen. Tätä tein vielä perjantai-iltana Worldconissa, kun asu meni ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan päälle lauantaina.

Luminaran asuun kuuluu myös kaksi päällekkäistä vyötä. Ne ostin muutamalla eurolla kirppiksiltä. Soljet ovat paksua pahvia, joka on maalattu sillä samalla kangasvärillä. Yritin piirtää solkien kuviointia mallista aivan tavallisella tussilla ja luoda kolmiulotteisuutta (hotellihuoneessa materiaalien puutteessa) luomivärillä! Lopuksi lakkasin soljet ja kiinnitin ne vöihin teipattavalla tarranauhalla.
Ehkä harkitsen solkienkin uusimista, jos minulla on joskus intoa ja keksin uuden tavan tehdä ne.

Keittiönpöytä oli pari viikkoa viittakankaan
valtaamana.
Luminaran pitkä viitta oli isoin projektini, koska tummanruskea, mustilla kuvioilla täydennetty kangas oli mahdoton löytää. Ostin kuitenkin Eurokankaasta viisi metriä Barran-nimistä kangasta (63 % polyesteria), joka oli pohjaväriltään juuri oikeaa, mutta ei sisältänyt villaa. Luminaran viitta ei kuvien perusteella ole yhtä paksu kuin esimerkiksi Obi-Wanin tai Anakinin, joten tämä kangas laskeutui juuri sopivasti.

Eräs toinen cossaaja oli loppujen lopuksi päätynyt itse painamaan oikeanlaisen kankaan ja niin muuten tein minäkin. Painoin käsin sen viisi metriä kangasta. (En muuten tee tätä toiste, siihen meni naurettava määrä tunteja.)
Ja tietenkin, aivan projektin loppuvaiheessa, mies tuli siihen kurkkimaan olan yli ja totesi, että olisin voinut käydä tekemässä tuon painotalossa.

P*****e, seuraavan kerran teen juuri niin ja maksan mielelläni siitä lystistä, että saan oikeanlaisen kuvion nopeammin ja ilman sitä vaivaa, että piirrän ensin käsin kalvolle sabluunan, jonka läpi tuputtelen menemään käsin mustaa kangasväriä. (Sitä meni vajaa neljä pulloa.) Silittäminenkin oli oma prosessinsa, kun jokaista kohtaa piti silittää sen viiden minuutin ajan. Ja loppujen lopuksi keittiönpöytää suojannut valkoinen lakana oli kertapesunkin jälkeen edelleen mustankirjava, joten väri tuskin sateessa lähtisi yhtään mihinkään, vaikkei sitä silittäisikään...

Viitan ompelu oli myös prosessi, sillä siinä ei ollut hihoja, vaan hiha-aukot. Jos olisin ammattimainen ompelija, olisin varmaan osannut tehdä kaavat, joiden avulla hiha-aukot olisi voinut luoda pelkästään nostamalla edestä kangasta ja ompelemalla ne kiinni olkapäille, mikä olisi samalla synnyttänyt edestä lyhyenä laskeutuvan viitan reunukset. No, en osannut tehdä näin ilman, että viitta olisi alkanut pussittaa oudosti, joten ompelin erilliset hihat, jotka kursin kasaan olkapäille, jotta ne pussittaisivat juuri oikein. Hupun mallin otin vanhasta penkkari-jediviitastani. Huppuhan ei kuitenkaan tulisi käyttöön, sillä se ei Luminaran päähineen kanssa mahtuisi päähän.

Kaulakoru maalausvaiheessa.
Luminaran kaulakoru on askarreltu mustasta Fimo-massasta. Siitä tuli hieman massiivinen, mutta se ei asukokonaisuudessa haitannut lainkaan. Melkein päinvastoin: ainakin se erottui mustasta puvusta. Muotoilun jälkeen asetin Sinooperista ja Sinellista ostetut, koruaskarteluun tarkoitetut renkaat paikalleen ja paistoin setin uunissa. Sen jälkeen hioin korun ja pisaranmalliset roikkuvat osat, maalasin ne violetilla ja annoin kuivua.

Luminaran korun väri on oikeasti arvoitus. Olen nähnyt siitä sinipohjaisia versioita, mutta oma värisilmäni (ja tietyn kuvan valaistus) viittasivat violettiin. Vähän sama juttu oli käsivarsisuojien ja esiliinan kanssa. Minusta niissä on kultaisen, mustan ja pronssin sävyjen lisäksi selvästi violettia.

Korun "punososat" tein Sinooperista saatavasta kullanvärisestä helmimassasta. Se on muovailtavaa, kiinnittyy alustaan ja kovettuu huoneenlämmössä. Se myös tarttuu itseensä tosi lahjakkaasti, joten hermo meinasi mennä useampaan otteeseen. Olin kuitenkin valmiiseen koruun suhteellisen tyytyväinen, vaikka pisarat olivatkin hivenen liian isoja (tai niiden keskinäiset välit liian pieniä), koska ne menivät vähän turhan paljon lomittain.
Valmis koru on maalattu koristelakalla ja kaulaan sidoin sen mustalla nahkanyörillä.

Valmis koru. Lakkaus ei täysin pitänyt punosta paikallaan,
vaan se alkoi irtoilla cosplay-päivän iltana.
Viimeinen projektini oli päähine, johon lunttasin apua asiantuntevilta cossaajilta, kuten Casualty Cosplayn blogista. Hän kertoi käyttäneensä apuna hyttysverkkoa, joten siitä lähdin itsekin liikkeelle. Meillä oli onneksi autotallissa rulla käyttämätöntä, kovaa hyttysverkkoa, josta tein päähineen korokeosan. Hyttysverkko on tukevaa, sitä voi ommella ja se on kaiken lisäksi kevyttä. Ompelin sen sisään myös pahvisen putken muotoilemaan ja antamaan tukea.

Hyttysverkko on hyvä keksintö.
Koska olen tuunaaja, enkä niinkään tyhjästä nyhjääjä (eikä minulla ollut käytössäni esimerkiksi peruukkipäätä), oli helpointa tehdä päähine olemassaolevan hatun päälle. Helpoin ratkaisu oli takaa säädettävä lippalakki, josta poistin lipan. Näin päähineen muotoa sai säädettyä ja hyttysverkon sai ommeltua siihen kiinni todella kätevästi.

Välitilanne: hyttysverkko ja lippis ennen päällystystä.
Viimeinen haasteeni oli päällystää päähine oikeanlaisella kankaalla niin, ettei se menisi kurttuun vaan näyttäisi suht yhtenäiseltä kokonaisuudelta. Päällystin ensin pääosan, lopuksi hyttysverkon, jonka yli jätin kankaan laskeutumaan harteille. Kangas on "Vilma" Eurokankaasta, 40 % villaa (60 % viskoosia) ja näyttää siltä, miltä perinteiset jediviitat näyttäisivät. Jos siis tekisin esimerkiksi Obi-Wanin viitan, käyttäisin tätä kangasta (joskin 24,90 € /m on aika tuskainen hinta - päähineeseen käytin puoli metriä).

Luminaran (lähes) valmis päähine ja iloinen askartelija tiistaiaamuna klo 01.00,
kun Worldcon alkoi keskiviikkona.
Lopuksi ompelin päähineen reunaan ja helmoihin koristenauhan, jonka vielä väritin tussilla oikeanlaisemmaksi.
Olen päähineeseen erittäin tyytyväinen, vaikka sen muotoilu ei olekaan täysin oikeanlainen. Se näyttää tarpeeksi oikealta, se ei puristanut ja oli kevyt päässä. Nyypältä varsin onnistunut ensipäähine siis.

Luminaran asuun kuului myös musta pitkähihainen poolopaita, joka löytyi jo vaatekaapista, sekä mustat nahkasaappaat, joita ei myöskään tarvinnut ostaa erikseen. Meikeistä hankin kuitenkin kellertävän, rasvaliukoisen kasvomaalin (musta minulla jo oli) sekä kunnon puuterin. Sähkönsiniset piilarit tilasin EMPiltä.

Vaikka ehdin jo pohtia, etten taatusti tee tätä enää uusiksi, ajatus ensi vuoden Ropeconista Luminarana alkoi kiehtoa. Se vaatisi kuitenkin laadukkaammat rannesuojat ja esiliinan, kenties uudet vyönsoljet ja piilolinssit, jotka eivät tapa silmiä. Ehkä hankin ne vahvuuksilla.

Koko projekti tuli maksamaan (olen sattanut hukata jonkin kuitin, ainakin luulen niin) 377,35 €, josta valomiekan osuus oli noin 130 €. Puvun tekoon kulunutta kokonaisaikaa en tajunnut laskea. Pitää laskea sitten vuoden 2019 Worldconin asun tekoaika...

Lopuksi muutama kuva Worldconista - mukana myös ystäväni Sami Darth Maulina. (Sami on muuten se boffoasiantuntija.)




Ehkä Luminara palaa mukaan kuvioihin ensi kesän Ropeconissa. Lähteekö joku muu mukaan Star Wars -ryhmäcossiin?