24.9.2016

(Tutkijan) ura: Leveling Up

Olen pitkään kipuillut urani ja ammatti-identiteettini kanssa. Yliopistopedagogiset opinnot tulevat taatusti auttamaan tähän "ongelmaan", mutta haahuiluni kahden maailman - yliopiston ja kansalaisopiston - välillä tuntuu välillä raskaalta. Tässä vaiheessa en haluaisi, enkä edes voisi tehdä valintaa taloudellisista syistä, mutta toisaalta välillä mietin, että tarvitseeko minun.

Olen joka tapauksessa herännyt huomaamaan, että voin jo oikeastaan puhua urasta ja että olen saavuttanut siinä jonkinlaisen tason. Leveling up, kuten professorilleni ja kollegalleni tällä viikolla nauroin. Hämmentäviä asioita on siis tapahtunut puolen vuoden mittaan.

Pelitermein, achivement unlocked:

1) Minua käytännössä pyydetään hakemaan tiettyä työpaikkaa opetusalalla.

2) Saan ensimmäisen graduohjattavani. (Jee!)

3) Minua pyydetään keynote-puhujaksi (Arctic Comics Seminar, Oulu, 4.11.2016).

4) Saan kutsun sarjakuvateoksen julkistamistilaisuuteen (Ankka vailla menneisyyttä). 

5) Saan viransijaisuuden.

Lokakuussa tapaan Cavazzanon! OMG.
Tällä hetkellä työstän kollegoideni kanssa hankehakemusta Koneen säätiölle. Toivomme, että nörttikulttuuri-hankkeemme olisi tarpeeksi "rohkea avaus" Koneelle. Minun pitäisi myös viimeistellä ImageText-journaalin artikkelini arvioiden perusteella. Se käsitteli nimenomaan Cavazzanon piirtämää "Destinoa". Taidankin pyytää omaan kappaleeseeni nimmarin taiteilijalta itseltään.

Artikkelikäsikirjoitukseni Fafniriin on refereekierroksella. Lisäksi laitoin Disney-aiheisen abstraktin Uses of Fantasy -konferenssiin ja innostuin suunnattomasti, kun Intellect aikoo julkaista ensi vuonna Disney-fandomia käsittelevän kokoelman, johon haetaan tekstejä. Sinne siis jotain suomalaisten Aku Ankka -suhteesta.

Morgann Gicquelin luotsaama The Scrooge Mystery voitti siis Audience Awards -kisan, mikä tarkoittaa sitä, että Rosa-dokumentti sai hieman lisää rahoitusta. Dokumentin edistymistä ja Helsingin kirjamessuja odotellessa...


17.9.2016

Tutkijablogihaaste, osa 7: Paras konferenssi ikinä

Tutkijablogihaaste palaa jälleen kuvioihin kesätauon jälkeen! Tällä kertaa vuorossa on paras konferenssi ikinä.

Lempikonffani ei itse asiassa ollut konferenssi, vaan pikemminkin pienen, valitun ryhmän seminaaritapaaminen. Kun pohjoismainen sarjakuvatutkimusverkosto NNCORE perustettiin, porukka jaettiin pienempiin ryhmiin tutkimusaiheen perusteella. Minäkin kuuluin kahteen eri ryhmään sen perusteella, mitä tutkin ja mistä olin kiinnostunut. Toinen näistä ryhmistä oli intertekstuaalisuusryhmä, joka järjesti tapaamisen Norjan Kristiansandissa 23.-24.3.2012. Tämä kahden päivän seminaaritapaaminen on lempikonferenssini ikinä seuraavista viidestä syystä.

1) Norja. Kallis, mutta kaunis maa, jossa en ollut koskaan käynyt. Kristiansand oli postikortti ja maaliskuun loppu jo täysi kevät.

Merenrannan postikorttimaiset
2) Paikalliset ihmiset. Sain superhyvää palvelua nörttikauppa Outlandissa. Osasyynä oli se, että kollegani olivat juorunneet myyjille minun haluavan hyvään kirja- ja sarjiskauppaan. KAIKKI tiesivät tulostani. Se oli häkellyttävää.

3) Seminaari. Agderin yliopistolla järjestetty seminaari oli pienuudessaan intiimi ja sisälsi loistavaa keskustelua. Tekstini sai huikeita kehuja, mutta myös kehitysvinkkejä. Nyt se on julkaistu teoksessa Comics and Power.

Agderin yliopisto
4) NNCORE järjestävänä organisaationa. Järjestö oli saanut seminaarien organisointiin rahaa, mikä tarkoitti mm. sitä, että meille tarjottiin kerrassaan herkullinen kolmen ruokalajin seminaari-illallinen, jolla maistoin ensimmäistä kertaa mm. kampasimpukkaa.

5) Itse työryhmä. Ihania, ystävällisiä ihmisiä, joista valtaosa on nyt kollegoitani, Facebook-kavereitani ja jopa työtovereitani Scandinavian Journal of Comic Artin toimituksessa. Pidämme edelleen yhteyttä ja törmäämme luultavasti tulevaisuudessakin NNCOREn sarjakuvakonferensseissa ja muissa tapaamisissa.

Sarjakuvatutkijat ovat parasta sakkia.

10.9.2016

Syntymäpäivä Nightwishin kanssa

Syyskuu ja urakalla alkaneet työt ovat pitäneet open kiireisenä. Käytän nyt tarkoituksella nimikettä "ope", koska tutkimuspuoli jää tänä vuonna huomattavan vähemmälle ajanpuutteen vuoksi. (Lisäksi aloitin tiistaina yliopistopedagogiset opinnot, jotka päivittävät minut yliopisto-opettajaksi. Jei!)

Yritän kuitenkin siirtyä takaisin viikonloppupäivityksiin ja vaikka ankka- tai muusta sarjakuvatutkimuksesta ei olisikaan mitään uutta, kirjoittelen joitain rästipäivityksiä eräästä päättyneestä scifisarjasta, tämän vuoden (kauheasta) melkoisesta Bond-urakasta, cosplaystä ja palaan takaisin tutkijablogihaasteen pariin. Lisäksi Lempitaiteilijani-sarja ansaitsee kunnon lopetuksen.

Mutta tässä hieman kuvaspämmiä syntymäpäivästäni, jonka vietin Tainan kanssa Himoksella Nightwishin keikalla. Olen fanittanut bändiä teinistä asti - altistuin sille parhaan ystäväni isoveljen takia. Hän kuskasi meitä näytelmäharjoituksin ja luukutti auton cd-soittimessa muun muassa Oceanbornia ja vasta ilmestynyttä Wishmasteria. Olin juuri siirtymässä suomirockista musiikin rankemmille vesille, joten Tuomas Holopaisen mahtipontiset soundit ja Tarja Turusen klassinen sopraano osuivat ja upposivat.

Ja kun bändi oli tulossa lähelle Jyväskylää eikä keikkailisi vähään aikaan Suomessa, lippujen hankinta oli luonnollista. Syntymäpäivätreffit Nightwishin kanssa oli sovittu.

Paikalle saavuimme pienen seurueen kanssa Sonata Arctican aikaan. Sen verran keikkaa katsastin, että napsaisin bändiä fanittavalle siskolleni pari kuvaa. Lämppäreistä ehdimme kuunnella kunnolla vain Arch Enemyn, jota en oikeastaan ole koskaan kuunnellut. Mutta huh, ei ollut Alissa huono, ei. Mikä tukka, mitkä vaatteet ja mikä örinä. Tyylissään ehdottomasti illan kovin. Keikan isoin miinus olivat mikrofonit, jotka eivät ensimmäisten biisien aikana toimineet kunnolla, joten laulua ei kuulunut lainkaan.

Uusi puhelin testissä keikkakuvien osalta.

Screeniltä vaatteet näkyvät vielä paremmin.
Setin ehdottomasti kovimpia biisejä olivat "No Gods, no masters" ja "You will know my name". Niitä olen tässä keikan jälkeen Spotifysta kuunnellut.

Tätähän sinne tultiin kuuntelemaan.
Nightwishin keikka alkoi lopulta kymmeneltä - tai vähän sen jälkeen. Sää oli hellinyt keikkayleisöä koko päivän ja vaikka ilta viileni, yleisömassassa oli mukavan lämmintä. Kun on viime vuodet viettänyt lähinnä coneissa, musiikkifestari oli aluksi ihan mukavaa vaihtelua. Sitten huomasin, etten ollut lainkaan kaivannut sitä kamalaa määrää tupakansavua ja niitä moshaajia, joiden pitti ei oikein pysynyt kasassa. Lisäksi olimme hieman liian reunassa ja kaikissa kuvissani Tuomas onkin sitten piiloutunut telineiden taakse.

Luvassa oli reipas parituntinen setti mahtipontisuutta höystettynä tuli- ja valoshowlla sekä keikan päättänyt ilotulitus. Yllätyksiäkin oli luvattu ja hetken herkesin jo toivoa Life and Times of Scrooge -levyn biisejä,vaikka ne eivät Nightwishiä olekaan. Mutta yllätyksiin kuului alkuperäinen basisti Sami Vänskä, joka kävi lavalla vetämässä "Stargazers"-biisin, sekä bändistä taukoa pitävä rumpali Jukka Nevalainen, joka paukutti menemään "Last Ride of the Dayn".

Keikka meni pitkälti uusimman Endless Forms Most Beautifulin tahtiin. Saimme kuulla onneksi Floorin laulamana myös vanhempia hittejä, kuten "Bless the Child", "Storytime", "Nemo" ja "Wishmaster" (jota on nykyisin niin vaikea laulaa mukana oikein, kun mielessä pyörii vain ne väärin kuullut lyriikat). Keikkalistaan olisin kaivannut vielä täydennyksenä "Ever Dreamiä" ja "Wish I had an Angeliä".

Minulle aivan uusi tuttavuus oli Marcon johdolla vedetty balladi "While Your Lips Are Still Red", joka piti sitten kotona selvitellä, että mikäs biisi ja millä levyllä, kun en sitä omista. Tämä kertoo myös siitä, etten pahemmin katso kotimaisia elokuvia, sillä kyseinen viisu on kuulemma Lieksa!-elokuvan tunnari...
Nainen ja ääni
Olen nyt nähnyt Nightwishin livenä kaikkien laulajien kanssa. Vaikka fanisuhteeni muodostuikin bändin uran alkuaikoina, en koskaan kokenut Tarja Turusen lähtöä kriisinä. Minulle Nightwish on aina ollut yhtä kuin Tuomas Holopainen. Pidin kuitenkin kovasti Tarjan äänestä ja hänen tyylistään lavalla. Toisaalta Turusella oli stylisti eikä hän haastattelujen perusteella oikein koskaan ollut mikään hevimimmi. Lisäksi Tarjan isoin ongelma oli englannin kielen ääntämys, mikä kulminoitui ehkä pahiten "Sleeping Sunin" uusintaversiossa

Anette Olson oli popahtava välivaihe ja vaikka Anetten ääntä on erityisen kiva kuunnella Imaginaerumin "Scaretalessa", ei hän oikein istunut bändiin tyylillisesti (farkkuminari ja legginsit aiheuttivat minulle henkisesti suurta tuskaa).

Mutta Floor.
FLOOR.
Karismaa, voimaa ja ääntä.
Toivon, että bändi nyt tajuaa, minkälainen paketti heillä on. Aito metallinainen, jolla on voimakas ääni, taito ääntää ja laulaa, karismaa ja tyyliä. Ehdottomasti bändin uran paras solisti.
Vaikka Nightwishin uutta levyä on kritisoitu siitä, ettei Floorin ääni pääse siinä oikeuksiinsa (mistä olin samaa mieltä), keikalla hänen laulutaitonsa ja äänialansa tuli upeasti esille erityisesti biiseissä kuten "Sahara" ja "Bless the Child". Ehkä seuraavalla levyllä Holopainen uskaltaa palata sävellyksissään teoksiin, joissa saadaan taas klassista laulua hevitaustoilla.

Ja täytyy lisäksi myöntää miehen olleen siinä oikeassa, että Kai Hahto on yksi Suomen kovimpia rumpaleita. Tuplabasari on aina lähellä sydäntäni.

Tuli ja tunnelma toivat metallin lämpöä.
Keskiyön ilotulitus ja mahtipontinen hevioopperapäätös
Keikka päättyi pitkään "The Greatest Show on Earth" -biisiin, joka on mielestäni eeppisestä pituudestaan huolimatta uusimman levyn parhaimmistoa. Fiilis oli kaikin puolin hieno tällä täysi-ikäisellä hobitilla.

We were here!
Kyllä sitä voi syntymäpäivänsä huonomminkin viettää, kuten jo Twitteriin totesin paikan päältä. Seuraavaksi vietän nimpparini pohjoismaisen industrialin parissa, kun sekä Kätilöt että Pain tulevat taas yhtä aikaa Lutakkoon.


21.8.2016

Kohupaljastus: Promootion salat julki!

Kirjoitin jo tammikuussa merkinnän yliopiston suurimmasta juhlasta eli promootiosta. Esittelin siinä seremonian taustoja, kustannuksia, pukukoodia ja hieman sisältöjä - osin arvaillen, koska tapahtuma tuntui neljän seinän sisällä pidettävältä salaseuran kokoontumiselta, josta kuviakaan ei hirveästi julkisuuteen pursuile. Ainoastaan promootiokulkue tuo yliopistoväen perinteet ihmisten ilmoille. 

Nyt tämä rituaali on koettu eli seuraa bloggaajan kohupaljastus tohtoripromootiosta. Mitä siellä tapahtuu, miten piti pukeutua vs. miten pukeuduttiin, miksi puhutaan puolet ajasta latinaa ja onko siellä sitä ilmaista viinaa, mistä jo Keskisuomalaisen mielipidepalstalla avauduttiin tilaisuutta seuranneena tiistaina. Se mielipide on skannattu merkinnän loppuun ja kommentoin sitä vielä lyhyesti.

Alussa täytyy todeta, että osa merkinnän kuvista on hieman sumeita. Kuvien saamiseen liittyi puhelimen salakuljetusta ja muun muassa äidin "pakottaminen" salakuvaajaksi. GASP.

(Iltalehtimäinen liioittelu sikseen - äitiä ei tarvinnut hirveästi pakottaa ja kyllä siellä ne muutkin kuvia ottivat, vaikka promootioaktista ei muka saanutkaan ottaa valokuvia.)

Täytyy myös muistuttaa, että voin raportoida ainoastaan perjantain ja lauantaipäivän ohjelmasta, sillä jätin lauantain illallistanssiaiset ja sunnuntain risteilyt ja karonkat suosiolla sivuun, kuten jo aiemmassa postauksessa kerroin. Syihin kuuluivat mm. se, että stressin välttämiseksi ja parisuhteen ylläpitämiseksi mies sai tilaisuudesta suorilta käsin vapautuksen (eikä hän edes tanssi) ja se, että ei mikään muu oikeastaan kiinnostanut pätkääkään. Tiesin, että luvassa oli julmettua pönötystä, mutta lohduttauduin sillä, että minulla on niin pahuksen hienot mekot, että niitä on pakko päästä käyttämään.

(Pukuasia aiheutti minulle eniten stressiä, kun vielä promootiota edeltävänä torstaina sain postitse siskoltani sekä miekkavyön että miekanhiojaisasuun kuuluvan hatun. Ehtivät perille, kerrankin Postille kiitoksia.)

Ruljanssi alkoi perjantaina 12.8. klo 12 Paviljongissa aktiharjoituksilla, jonne oli EHDOTTOMAN TÄRKEÄÄ muistaa tuoda oma tohtorinhattu. Hatuista kasattiin pyramidi lauantaita varten ja jos hattu puuttui, ei pyramidia saatu kasaan. (Tästä muistutettiin myös itse harjoituksissa, mikä oli sinänsä absurdia, koska myöhäistähän se siinä vaiheessa jo on.)

Harjoituksissa käytiin pilkkua viilaten läpi lauantain akti: missä järjestyksessä asetutaan sisääntulokulkueeseen, miten tullaan istumaan, miten otetaan hattu (tai maistereiden tapauksessa seppele) vastaan, kenelle pitää kumartaa ja miten miekkaa pidellään. Koska kyseessä on rituaali ja seremonia, oli ihan hyvä käydä läpi varsinkin kulkuejärjestys, oma istumapaikka ja miten ne omat arvomerkit haetaan. Mutta kyllä siellä oli melkoisen turhaakin säätöä, esimerkiksi "mihin laitan narikkalappuni, kun minulla ei saa olla laukkua mukana?" Tai järkytys siitä, kun puhumaan joutuva primustohtori kaipaili varalta vesilasillista puhujanpönttöön ja organisoijien piti ruveta pohtimaan, onko se nyt tilaisuuteen sopivaa.

Lauantain ohjelmasisältö. Comic Sans -fontti
aiheutti jo hilpeyttä somessa, mutta kyse on vain
harjoitusten ohjeistuksesta.
Tässä järjestyksessä mennään, onko kysyttävää?

Promootio kestää sen kolme tuntia ja siellä tosiaan joutuu istumaan sen kolme tuntia, kun paikaltaan ei saa poistua. Olin tohtori numero kahdeksan eli oma paikkani oli tohtoreiden ensimmäisellä omalla rivillä, heti eturivissä istuvien kunniatohtoreiden takana. Tämä tarkoitti sitä, että ehdin käydä harjoittelemassa hatun ja miekan vastaanoton ja kumarrukset tilaisuutta vetävälle promoottorille sekä eturivin keskellä istuvalle rehtorille. Se tarkoitti myös sitä, että olin liian lähellä yleisöä, jotta olisin voinut vaikka lepuuttaa silmiäni sopivalla hetkellä...

Kumarruksista keskusteltiin tarkkaan, koska naiset saivat valita niiatako vaiko kumartaa ja joku jo ehti kommentoida, ettei rippikoulun jälkeen kuulemma mitään niiauksia tarvitse tehdä. No, jos kyseessä on valinta, niin eikös jokainen sitten päätä itse niiaileeko vai kumarteleeko. Me Taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen tohtoripromovoitavat lähinnä pohdimme, haluammeko edes kumartaa rehtorille kirjallisuuden oppiaineeseen liittyneen kohun takia. Osa pohdinnoista on painokelvotonta. 

Seremoniaa harjoitellessa nimien lukija myös unohti sanoa erään maisterin nimen. Siitä päästiinkin sitten kiivaaseen keskusteluun, että entä jos näin käy virallisessa tilaisuudessa. Hetken seremonian vetäjä pohti, että sitten mennään väärällä nimellä, mikä aiheutti julmetun vastalauseiden puuskan. Absurdi kommentti, en tiedä missä aivohäiriössä sekin pääsi ilmoille. Lopulta tultiin siihen tulokseen, että mennään hakemaan arvomerkkejä vain oman nimen kuultuamme. Joku sitten käy sanomassa lukijalle, että nyt jäi välistä. (Lukija kun puhuu mikrofoniin eikä nerokkaan sijoittelun takia näe ollenkaan, ketkä siellä lavalla kulloinkin ovat.)

Näihin ohjeisiin lisättiin myös se, että jos saa väärän hatun tai miekan, ne setvitään sitten salin ulkopuolella tilaisuuden jälkeen. Mutta koska kaikki on nimikoitu, niin ei pitäisi käydä. Ja jos hattu menee vinoon, sitä saa korjata vasta omalla paikalla. Hattua ei myöskään oteta pois päästä Maamme-laulun aikana, toisin kuin yleisössä istuvat tohtorit tekevät. Edellisen kerran promootiossa kunniatohtorin arvonimen saanut presidentti Sauli Niinistö oli unohtanut tämän ja ottanut hattunsa pois, mikä sitten oli saanut useammat muut tohtorit panikoimaan ja hattukaaos oli valmis.

Kyllä. Näin virallista ja vakavaa siellä oltiin. Mitään ei voinut muuttaa fiksummaksi, esimerkiksi oman vuoron jonotus oli paikoitellen todella ahdasta, hattu piti ottaa vastaan puhujanpöntön edestä eikä sivusta. Siitä seurasi se, että promoottori kurkottelee kukkapuskien yli ja tohtori puolittain kumartelee ja niiaa, että hattu tulisi edes jotenkin suoraan päähän. Järjestelytoimikunta oli myös aakkostanut tohtoreiden tiedekunnat väärin, mutta sitä ei enää sekaannusten takia ruvettu muuttamaan. Niinpä kauppakorkeakoulu tuli ennen kasvatustieteitä, hups.


Miekanhiojaiset järjestettiin perjantai-iltana yliopiston uudessa Ruusupuisto-rakennuksessa. Maisterit aloittivat seppeleiden sitomisen jo aiemmin, me tohtorit aloitimme alkumaljoilla puoli seitsemältä. Yliopiston tervehdyksen aikana jatkoiksi ehdotettiin jo lähintä Pokestoppia, mikä herätti hilpeyttä. Primustohtori piti puheen miekalle ja muistutti, että kyseessä on symbolinen ase totuuden puolesta, mikä meidän tutkijoina pitää muistaa. Meillä on siis tieteenharjoittajina velvollisuus puolustaa totuutta ja oikeutta.


Tohtorit seuralaisineen jakaantuivat miekanhiojaisissa kahteen kerrokseen tiedekuntien mukaan. Jokaisella oli nimetty paikka ja hiominen eteni aakkosittain ja tiedekunnittain. Siispä pääsin hiomaan omaa teräasettani suht pian. Ja kyllähän se jännitti. Aina se jännittää, kun pitää mennä tuntemattomien ihmisten eteen lavalle, vaikka puhua ei tarvinnutkaan. Seremonia eteni niin, että airut ojensi miekan, jonka tohtoripromovendi veti huotrasta ja asteli sitten tahkolle. Aiemmasta käsityksistäni poiketen tohtorin seuralainen ei kaadakaan kuohuviiniä tahkolle, vaan pyörittää tahkoa. Airut huolehtii viinistä. Samalla minulle selvisi myös, että seuralaisen ei tarvinnutkaan olla puoliso - joillakin oli mukana oma lapsi.

Tilaisuus oli huomattavan paljon rennompi kuin seuraava päivä antoi olettaa. Meitä neuvottiin, ettei miekkaa oikeasti tarvitse hioa tahkoa vasten, vaan antaa sille ikään kuin "viinikylpy". Mikään ei tietenkään estänyt hiomasta pientä muistovekkiä miekkaan niin halutessaan. Hiomisen aikana tohtorit esiteltiin lukemalla jokaisen kirjoittama 50 sanan mittainen teksti, jossa piti tulla ilmi oma tiedekunta ja oppiaine sekä väitöskirjan aihe. Esittelytekstiä sai keventää kertomalla esimerkiksi omista harrasteistaan, mutta harva oli siihen ryhtynyt ja useimmat esittelyt olivat varsin kuivahkoja ja jokunen jopa aivan liian pitkä ja omilla saavutuksilla patsasteleva.

Lähikuvaa hiomisesta käytännössä.
Katja vetää miekkaansa. Kuva yliopiston nettisivuilta, © Petteri Kivimäki.
Oma esittelytekstini oli tarkoituksella persoonallinen ja jäi sen verran hyvin ihmisten mieliin, että pääsin ruokajonossa keskustelemaan tutkimuksestani muiden kollegoiden kanssa:
Katja Kontturi väitteli filosofian tohtoriksi nykykulttuurin tutkimuksesta jouluna 2014. Hänen väitöskirjansa käsitteli Don Rosan Disney-sarjakuvia postmodernina fantasiana. Suomen ”ankkatohtorina” tunnettu Kontturi työskentelee tutkijatohtorina ja sanataiteen opettajana tutustuttaen eri-ikäisiä sarjakuvien maailmaan. Hän toimii aktiivisesti Suomen SF- ja fantasiapiireissä, on nörttikulttuurin innokas harrastaja sekä bloggaa mm. sarjakuvatutkimuksestaan akateemista ja populaaria yhdistävässä blogissaan.
Miekat laitettiin telineisiin ja nimikoitiin.
Siellä takana on allekirjoittaneen teräase.
Saatteko kaiverruksesta selvää?





















Hiomisen jälkeen saimme toiset alkumaljat, mutta alkoholiton oli tietenkin loppunut, joten tyydyin räpsimään kuvia illallista odotellessa.

Hiomisen jälkeinen selfie - kun pahin jännitys on ohi.
Ruusupuiston kasvisruokaan erikoistunut ravintola Uno oli vastuussa illallisesta, joten oli hämmentävää, ettei järjestely oikein pelannut. Kasvisruoka oli sijoitettu eri pöytään niin, etteivät kaikki kasvissyöjät sitä edes ponganneet. Lisäksi ei ollut tehty selväksi, että kasvisruoka oli tarjolla vain sen vaihtoehdon valinneille, joten se loppui kesken. Jos menua yhtään katsoo, niin minäkin olisin kyllä mennyt kasvislinjalla, ellen olisi ilmoittanut olevani sekasyöjä. Ravintolan piti sitten tehdä nopea korvaava risotto. Mutta ei siinäkään kaikki, kyllä meiltä tohtoreiden pöydästä loppui myös se lihavaihtoehto kesken, että ei siellä mahaansa täyteen saanut. Nolotti kyllä ravintolan puolesta.
Puolukkaposset ja illan menu
Akrobatian taidonnäytteitä.
Tässä ollaan useaman metrin korkeudessa.
Sisällä olevat ihmiset ovat kerroksissa 2-4.






















Aikataulu meni hieman uusiksi seppeleensitomisen viivästymisen takia, joten ehdimme nauttia kahvit ja aika herkulliset macaron-leivokset ennen ilma-akrobatiashowta, joka oli viritelty Ruusupuiston ulko-ovien ylle. Kahden hengen show oli melkoista taiturointia ja nörttiä miellytti erityisesti biisivalinta: toinen taustamusiikiksi valittu kappale oli Game of Thronesista, S6E10, se Cercein herkullinen pianobiisi. "Arvasin, että kyllä siellä joku sen tunnistaa!" toinen taiteilijoista innostui, kun kehuin showta lähtiessäni.

Karkasin kotiin kymmenen jälkeen, kun en enää jaksanut olla mitenkään erityisen seurallinen, joten tulishow jäi katsomatta. Lähdin myös kotiin ottamaan vastaan promootiovieraiksi tulevat äitini ja kummitätini, jotka saapuivat myöhään illalla.

Sitten vielä muutamat Huippumalli haussa -henkiset otokset teemalla Disney-prinsessa. Pukuni on siis yli kymmenen vuotta vanha löytö Lappeenrannasta, jostain juhlapukuliikkeestä. Maksoin siitä loppuunmyynnissä huimat 40 euroa, kun olin varma, että joskus sille vielä tulee käyttöä. Vaatepuolen muotoilija -siskoni irrotti siitä hihat ja epämääräiset kukkasomistukset sekä teki uudet olkaimet, joita kuvissa ei nyt boleron takia näy. Silkkimekko oli alun perin tummanvihreä-valkoinen, joten värjäsimme (käsin!) valkoisen osan vaaleanvihreällä, mikä onnistui varsin hyvin ottaen huomioon pelot saavissa sotkemisesta aiheutuvista epämääräisistä batiikkikuvioista.

Hansikkaat ja kengät ostin edellispäivänä Haloselta. Hattu on siskon löytö vintagemarkkinoilta ja se on tuunattu pukuun sopivaksi. Minun piti tehdä siihen sopiva ankka-aiheinen rintaneula, mutta en saanut sitä toimimaan.

[EDIT: Miekanhiojaisten pukukoodihan oli tohtoreilla värillinen iltapuku, jonka pääväri ei saa olla valkoinen tai musta. Muista asusteista ei tullut ohjeistusta, joten ne sovelsin ihan itse tyyliin sopivaksi.]

Kuvaajana Antti Hallamäki.
Moderni Tuhkimo ei kenkäänsä kaipaa.
Kuva: © Antti Hallamäki





© Antti Hallamäki
Rentodesignin kirjekuorilaukku, siskoni löytö. Tunnistatte kuosin.
Koska iltapukukoodiin kuuluu kirjekuorilaukku, pääsin lopultakin ulkoiluttamaan myös lahjaksi saamaani Aku Ankka -laukkua. Se on juuri sitä, miltä näyttääkin - laminoitu Akkarin aukeama. Sisältää tietenkin Don Rosaa.

Asukokonaisuuteni sai hillittömästi kehuja. Päädyin poseeraamaan hollantilaisille turisteille ja selittämään promootion taustoja. Helmat olivat valtavat ja onnistuin myös rikkomaan alushameen tyllihelman tallomalla sen päälle portaikossa kengillä, joita en ollut ehtinyt ajaa sisään, joten olo oli hieman tuhkimomainen niiden hölskyessä jalassa. Sukkahousut valuivat ties minne ja autoon survoutuminen oli kokemus. Mutta kaikesta huolimatta mekko oli omasta mielestänikin aivan ihana. Ja nyt se iltapukukin löytyy sitten hätätilanteita varten komerosta.

Sitten - lopultakin - itse aktiin eli asiaan.

Seremoniaa kuvasi (hieman luvatta) äitini.
Juhlallinen ja keskiajalta perinteensä vetävä promootioakti alkoi lauantaina klo 12 Jyväskylän Paviljongissa. Meidän piti olla paikalla jo yhdeltätoista valmiina järjestäytymään kulkueeseen, mikä oli silkkaa liioittelua, koska mitään ei vaikuttanut tapahtuvan ennen puoli kahtatoista. Ehkä mukaan oli luettu akateeminen vartti kahdesti, jotta ne mattimyöhäisetkin ehtisivät paikalle. Yleisöä puolestaan toivottiin paikalle klo 11.45, minkä takia valmistautumisemme kotona ja perillä oli melkoista säätämistä. Kummitätini on parturikampaaja, joten hän laittoi pääni hieman parempaan kuosiin kuin olisin sen itse saanut. Sitten siinä jäi yksi lompakkokin kotiin ja piti rikkoa parkkirahaa. Minä puolestaan jätin varta vasten hankkimani eväät kotiin, vaikka tiesin, että kolmen tunnin pönötyksen jälkeen on väkisinkin nälkä. Onneksi äidillä oli ylimääräinen energiapatukka. 

Sen vajaan tunnin me maisteri- ja tohtoripromovendit airueineen seistä tönötimme hallissa C1 ja asettauduimme siihen järjestykseen, jonka olimme perjantaina saaneet. Missään ei ollut kelloja ja odottelu oli aika tympeää, mutta tohtoreilla oli jokseenkin miellyttävä konsensus - ainakin siinä minun lähelläni - ja tsemppasimme toisiamme vaatteiden ja pönötyskaavojen suhteen. Mekossani oli julmetun isot salataskut, joihin olin piilottanut niin nenäliinan kuin huulirasvankin - sekä sen kännykän. Siinä ei tietenkään ollut ääniä päällä, mutta sain mukavasti otettua tilannekuvia takahuoneesta ja jonojen pituudesta. (Jos olisin istunut salissa takarivissä, olisin varmaan räplännyt puhelinta siellä ajan ratoksi, mutta toinen rivi ja kirkkaan pinkki kotelo on ehkä huono yhdistelmä.)

Puhelin oli myös hyvä olla siksi, koska kello ei kuulunut etikettiin. Kännykän kelloa tiiraillessa tajusi sitten kymmenen minuuttia ennen shown alkua, että vielä ehtii vessaan. Tämä aiheutti epäilemättä koomisen näyn, kun puolenkymmentä mustamekkoista tohtoria juoksee helmat korvissa kilpaa takaseinustalla olevaan vessaan.

Tohtorit odottavat kärsimättöminä shown alkamista.
Lopulta päästiin liikkeelle ja odottamaan kolmen tunnin kärsimystä. Koska rehellisesti sanottuna sitä se oli. Alkuvaiheen sitä jopa pysyi ihan tarkkaavaisena. Promoottori Pekka Neittaanmäki korosti puheessaan yliopiston roolia informaatioyhteiskunnassa (ja viittasi jälleen Pokémoniin), mutta antoi puheessaan sellaisen kuvan, että Jyväskylän yliopisto keskittyy jatkossa vain IT-alaan ja biokaasun tutkimukseen. Humanistinen ala sivuttiin täysin, minkä onneksi ultimatohtori Maija Mänttäri-van der Kuip korjasi puheessaan kunniavieraille. Hänen mukaansa meidän on myös huolehdittava siitä, että tulevaisuudessa kaikilla on sukupuolesta ja perhetaustasta riippumatta samanlaiset mahdollisuudet kouluttautua, mikä oli hyvä piikki hallituksen suuntaan.

Ennen vihkimystä promootiossa todistetaan symbolisesti, että sekä maisterit että tohtorit ovat arvonimensä ansainneita. Tämä tapahtuu vastaamalla oman oppialan professorin esittämään kysymykseen. Parhaimmat arvosanat opinnäytteistään saaneet primamaisteri ja primustohtori vastaavat näihin kysymyksiin muiden promovendien puolesta (muutenhan showssa menisi ikuisuus ja eiköhän jokainen ole jo omassa väitöksessään ja gradussaan osaamistaan todistanut tarpeeksi). Primamaisteri Ayana Palanderin vastaus piti minut vielä hereillä. Hän oli tutkinut suomalaisen ja japanilaisen sauna- ja kylpyläkulttuurin yhteisiä piirteitä ja miten niiden julkisuus on muuttunut yksityisemmäksi.

Tohtorikysymys tuli matematiikan alalta ja liittyi matematiikan hyödyntämiseen röntgenkuvauksissa. Sen annoin suosiolla mennä ohi, kun keskittyminen oli herpaantunut jo maistereiden seppelöimisvaiheessa. Jokainen paikalla oleva maisteri siis seppelöitiin - he ojensivat promoottorille sitomansa seppeleen, promoottori asetti sen heidän päähänsä ja kosketti symbolisesti maisterinsormusta. Sitten kumarreltiin. 

Tohtoreihin pääsyssä kesti ikuisuus. 132 vihityn maisterin (joista 40 tosin ei ollut paikalla) jälkeen oli promootiota varten tehdyn sävellyksen esittäminen. Musica-kuoro esitti Olli Moilasen sävellyksen, joka oli tehty Kristian Blombergin runon pohjalta. (Kristian oli siis toinen graduni ohjaajista - hänen paikkansa oli vieraiden eturivissä, mutta eipä herraa näkynyt. Ei näkynyt karonkassanikaan, vaikka hänet kutsuin.)

Kuoroesitys oli aivan liian pitkä. Se muistutti ortodoksista kirkkolaulua resitatiiveineen ja viimeistään tässä vaiheessa alkoi nukuttaa. Harkitsin puolivakavissani PokémonGOn pelaamista ja hihittelin itsekseni sille kohulle, jonka aiheuttaisin. Huvitin itseäni tuijottamalla seuralaisten puolella nuokkuvaa miestä, joka yritti koko kolmituntisen ajan enemmän ja vähemmän pysyä hereillä. Ei ollut ainut.

Ja vielä ennen meitä oli vuorossa kunniatohtoreiden vihkiminen ja heidän ansioidensa kertaaminen. 13 kunniatohtoria (yksi oli poissaoleva) sai hattunsa ja miekkansa. Siinä vaiheessa tajusin, että totta kai yliopisto lahjoittaa nuo arvomerkit kunniatohtoreille, joista valtaosa oli ulkomaalaisia. Mistähän rahastosta ne yli 12 tuhannen arvoiset hatut ja miekat on maksettu? Olisi kiinnostavaa tietää.

Tuli vielä yksi musiikkiesitys ennen kuin päästiin asiaan. Väsytti, oli nälkä ja tarve päästä vessaan. Jännitys aiheutti tärinää. Pelkäsin, että saan väärän miekan, että joku toinen vie Roope-kaiverruksella varustetun aseeni. Promoottori luki juhlallisen ilmoituksen latinaksi. (Totta kai latinaksi, kun keskiajalta on kaavatkin peräisin. Primustohtori jopa käänsi oman vastauksensa latinaksi. Kunniakirjakin on latinaksi. Ymmärsin sieltä muutaman sanan ranskan pohjalta.) Latinaa oli hankala kuunnella, kun vaati niin paljon keskittymistä tajuta, missä ollaan menossa, eikä promoottorin takeltelu auttanut asiaa. (Takeltelu ei johtunut pelkästään kielestä - hänen kaikki puheenvuoronsa olivat haastavia kuunnella, kun lausuminen oli kaikkea muuta kuin soljuvaa. Kai hän oli lukenut puheensa ääneen harjoituksen vuoksi, kuten kuka tahansa puhuja tekisi?)

Sitten lähdettiin liikkeelle. Noustiin ylös, asteltiin jonoon odottamaan, että lukija lausuu oman nimen, asteltiin promoottorin eteen. Kampauksen takia hattu ei mennyt ihan niin syvälle päähän kuin olisin halunnut. Mutta se oli oikea. Samaten miekka.

Tohtori Kontturi vastaanottaa miekkaansa...
... ja käy kumartamassa johonkin suuntaan.

Kumarrukseni oli jotenkin ironinen ja osoitettu yleisölle geneerisesti. Rehtoria en katsonut, mutta äidin pongasin rappusilta kuvaamasta. Sitten piti vain odotella aina viimeisten yhteiskuntatieteiden tohtorien hatuttamisen loppuun saakka. 102 tohtoria sai arvomerkkinsä, kuusitoista poissaolevana. Humanistisesta tiedekunnasta oli ylivoimaisesti eniten sekä maistereita että tohtoreita. Jo pelkästään meitä taikulaisia oli 5. Mutta se tietenkin kertoo vain promootioon ilmoittautuneiden määrästä, ei todellisesta valmistuneiden määrästä.

Tohtoreiden vihkimistä seurasi se Maamme-laulu ja hatut pysyivät kiltisti päässä. Sitten päästiinkin suht nopeasti Porilaisten marssin tahtiin ulos salista ensimmäisten joukossa. Huh, sekin koettelemus oli lopulta ohitse!

Promovoidun tohtorin ensimmäinen selfie salakännykällä.

Lauantain sää oli kamala. Satoi ja tuuli niin, että vettä tuli paikoitellen joka suunnasta. Tämän takia osasimme odottaa promootiokulkueen peruuttamista, mutta oli se silti vähän pettymys. Kulkueeseen ei kuulu sateenvarjot eivätkä päällystakit, joten huonolla säällä kulkue jää pois. En tiedä, miten silkkipytyt reagoivat sateeseen, mutta en välittäisi ottaa siitä selvää - sen verran kallis tuo hattu oli.

Muut promovendit ahtautuivat sitten linja-autoihin, jotka kuljettivat heidät Taulumäen kirkkoon. Minä ja ne muut, jotka emme osallistuneet jumalanpalvelukseen, lähdimme sopivalla hetkellä kukin tahoillemme. Minä suuntasin äidin ja tädin kanssa kahville Wilhelmiinan konditorioon, jossa päädyimme myöhemmin ottamaan myös asukuvat, sillä suunnittelemani Harjun portaikko ei sään takia ollut enää ideaali ratkaisu.

Kulkueen peruuntuminen oli harmi, sillä ihmiset olivat odottaneet sitä - myös yleisö. Nyt esittelin omaa asukokonaisuuttani sekä hattua ja miekkaa kulkemalla kävelykadulla, mikä aiheutti ihmisissä hämmennystä. Promootio ei ole mitenkään erityisen tuttu juhla eikä pelkkä tohtorinhatunkaan näkeminen sano välttämättä mitään. Siksi kulkue olisi ollut ihan kiva. Ja olisin saanut pitää mekkoani vähän kauemmin. Se sai taas hirveästi kehuja "perinteisyydestään", vaikka ajattelin sen herättävän pahennusta, kun lisäsin mekon päälle vyötärökorsetin...

Promootioteema: 1800-luvun kotiopettajatar. Mekon suunnittelin itse ja sen toteutti siskoni Sari. Siinä on viisi metriä ryppytaftia ja pitsikaulus (joka rikkoi etikettiä, koska pitsi on no no). Pitsihansikkaat (jotka myös rikkoivat etikettiä, koska niissä ei ollut sormia) ovat Morticiasta. Korvikset olivat myös väitöstilaisuudessa, tilasin ne Sir Roilta - ja nekin rikkoivat etikettiä kokonsa puolesta. (Mutta en ollut ainoa kapinallinen: pitkän helman sijaan naisilla oli jopa polvimittaista helmaa - GASP - ja yksi todella tyylikäs housupuku. Ehkä tätäkin etikettiä voisi jatkossa vähän miettiä nykyaikaisemmaksi.)

Mekko on huikea. En voi kylliksi kiittää Saria tästä urakasta. Eikä se jää kaappiin pölyttymään. Ensi kesänä yksi päivä Worldconissa on varattu kotiopettajatar-tyylille.

Hansikkaat meinasivat unohtua. Kuva © Antti Hallamäki

© Antti Hallamäki
© Antti Hallamäki







© Antti Hallamäki
Kiitos Wilhelmiinan konditorion väelle, että saimme räpsiä siellä muutaman kuvan!

Kummitäti askarteli itselleen ja äidilleni omat pienet hatut promootion kunniaksi.
Meidän iltamme päättyi pöytävaraukseen Viikinkiravintola Haraldissa, jossa ei loppunut ruoka kesken tai jäänyt nälkä. Päivä oli rankka, perjantai oli rankka ja kaikki olivat valmiita nukkumaan jo ennen kymmentä illalla. Heti kun promootion kunniaksi leipomani mustikkajuustokakku oli korkattu.

Kokonaisuudessaan todettakoon, että promootio on pitkä, osin naurettavan muinainen pönötysjuhla, jossa on myös vähän liikaa elitismin makua. Maksoin osallistumisesta 120 €, äidin ja tädin osallistumisesta 80 €, plus siihen päälle hattukustannukset ja vaatekustannukset. Vaikka niiden pitäisi olla verovähennyskelpoisia (kesällä selvisi, ettei se karonkka sittenkaan ollut, saamari), hinta pompsahtaa useisiin satasiin, eikä siihen kaikilla ole varaa, kun paketti korvataan kuitenkin vasta seuraavan vuoden veroehdotuksessa. Ja kun kyseessä on perinteinen seremonia, sitä ei tietenkään voi saattaa nykyaikaan, joten siitä tulee väen vängällä kuolettavan ja unettavan tylsä istunto kaikille. Mutta tulipahan koettua. Mekkojenhan takia sinne meninkin.

YTM Olli von Beckerin mielipide promootiosta. KSML 16.8.2016
Lopuksi vastineeksi pari sanaa maisteri von Beckerin mielipiteeseen. Hän siis itse osallistui maisteripromootioon, mutta en tiedä, missä promootiossa hän on ollut, koska hänen kommentissaan on niin paljon asiavirheitä - hankalasta kielestä ja epämääräisistä lauserakenteista puhumattakaan.

Beckerin kuuluttama älyllisyys nimenomaan ilmenee promootiossa siinä, miten primamaisteri ja primustohtori vastaavat professorien kysyksiin. Parhaina tutkintonsa läpäisseinä he edustavat sitä oppineisuuden huippua.

Tanssiminen taisi rajoittua pelkästään lauantai-illalle. Promootioaktissahan sellaista ei tapahdu - juomisesta puhumattakaan. Ilmaisesta viinasta ei voida puhua. Viinaan en törmännyt lainkaan miekanhiojaisissa, joissa tarjottiin vain viiniä. Ja se ilmaisuus on kaukana näistä pirskeistä, kun jokaiseen tilaisuuteen osallistuminen maksaa erikseen. 

Promootio on valmistujaisseremonia, johon promovendit ovat päässeet usean vuoden työllä - tutkimuksen teolla. Oli kyse sitten gradusta tai väitöskirjasta, siihen menee kyllä sitä aikaa. Ja eikös se tarkastettu ja hyväksytty tutkimus ole jo se todistus siitä, että tässä ollaan fiksuja ihmisiä eikä mitään "muodokemaistereita ja -tohtoreita"? Voidaanko olettaa, että juhlassa alettaisiin yhdessä ratkaista niitä maailman ongelmia? Ehkä von Becker toivoo myös, että itsenäisyyspäivän vastaanotolla voitaisiin ratkaista Suomen ongelmat - sinnehän ovat kokoontuneet koko Suomen hallitusväki, yliopistojen rehtorit ja arvostetut taiteilijat? Mikä se olisikaan parempi tilaisuus ratkaista talouskriisi.

Koska emme juhliessamme ajattele Delhin kerjäläisiä (puhumattakaan niistä Afrikan nälkää näkevistä lapsista), olemme moraalittomia ja dekadentteja ja pelkästään muodollisia tohtoreita ja maistereita. Selvä. Meidän pitäisi siis olla superihmisiä, ja superempaattisia ja ajatella aina, aina ensin muita. Koskaan ei saisi pitää hauskaa, saati juhlistaa kuuden vuoden väitöstyön päätöstä. *huokaus*

Von Beckerin mielipidekirjoituksen ongelma on se, että hän kritisoidessaan promootion perinnettä siirtyykin kritisoimaan koko yliopistorakennetta ja opinnäytteiden ohjausta, eikä onnistu perustelemaan kumpaakaan mielipidettään pätevästi, vaan sortuu virheellisiin olettamuksiin. Kommentti, että yliopiston ei "tulisi omaksua viihdekulttuurista lähtöisin olevaa viihdyketieteen leimaa" on aivan asiayhteydestä irrallinen. Nykypäivän viihdekulttuuri on promootiosta kaukana, niin tiukasti siellä vanhoissa kaavoissa ja latinan kielessä vielä roikutaan.