15.4.2018

Kuplintaa Tampereella 2018

Tampere Kupliin raportointi on myöhässä, pahoittelut siitä. Todettakoon, että huhtikuu on kamala kuukausi ja yritän nyt vain kovasti selvitä siitä hengissä ilman turhia vaurioita.

Tänä vuonna Kupliin akateeminen osio jäi väliin, koska meillä oli Näkymättömät-hankkeen yhteinen päätösseminaari - sekin tosin sattumoisin ja onnistuneesti Tampereella. Pystyin sitten yhdistämään kaksi työmatkaa ja jäämään kaupunkiin viikonlopuksi. Kävin muun muassa katsomassa perjantai-iltana Tampereen teatterin Cats-musikaalin. Nautin erityisesti tanssitanko-kohtauksesta, joskin Mister Mistoffeleesin sirkustemppuilulla oli mielestäni turhaan korvattu hyvä juonellinen seikka (kyllä, tässäkin musikaalissa on oikeastaan juoni) eli Old Deuteronomyn löytyminen.

Mutta lauantaina pääsin kuitenkin mukaan sarjakuvaväen kuplintaan. Ehdin katsella hetken nörttikuoro Pixel Sistersin esiintymistä Kuplalavalla, ennen kuin minun täytyi rientää omaan esitelmääni. Sen verran haluan antaa palautetta järjestäjille, että älkää enää laittako kuoroja Kuplalavalle. Koska tila ei ole erillinen sali, kaikki käytävän ja myyntisalin meteli häiritsi esitystä todella paljon. Mikkejä oli sen verran vähän, että kuoro hukkui taustahälyyn. Harmitti todella paljon, ettei esityksestä saanut penkkirivien takaosasta ollenkaan selvää.

Pixel Sisters on juuri aloittamassa esityksensä.
Esitelmäni "Sisäistä supersankaria etsimässä - sarjakuvatyöpaja identiteettityön tukena" esitteli hankkeemme tuloksia sarjakuvatyöpajojen näkökulmasta. Koska samaan aikaan toisaalla oli sekä Sarjakuva-Finlandia-palkinnon voittajan ohjelmaa että populaarimpaa supersankariohjelmaa, vähän jännitin, tuleeko ketään paikalle. Mutta tuli ja tuli tarpeeksi, koska tavoitteenani - hankkeen työpajoissa syntyneiden supersankareiden esittelyn lisäksi - oli saada osallistujat myös piirtämään itsestään oma supersankari. Jännitin myös sitä, miten kuuntelijat suhtautuisivat osallistavaan ohjelmaan, mutta kaikki piirsivät ja näyttivät olevan ihan innoissaan asiasta. Tässä muutama tärkeä nosto Näkymättömät-hankkeen sarjakuvatyöpajojen järjestämisestä:
  • Sarjakuvakerronnalle ominainen liioittelu auttoi oman osaamisen kuvaamisessa
  • Supersankarien superkyvyt olivat yllättävän "tavallisia": niiden tarkoituksena oli tyypillisesti auttaa läheisiä, eläimiä tai luontoa
  • Työpaja oli tärkeä luova tauko arjen keskellä
  • Sekä luova prosessi että ilmaisun vapaus oli merkittävää: sai tehdä omalla tyylillä ja tavalla ilman paineita
  • Omasta työstä saatu vertaispalaute oli positiivinen voimavara
Supersankari-alter egon luominen on myös hyvä tapa kehittää positiivista mielikuvaa itsestään. Tämä näkyy esimerkiksi niin sanotussa Batman-efektissä, jossa tutkittiin 4 - 6-vuotiaita lapsia. Tutkimuksen mukaan he suoriutuivat tylsistä tehtävistä paremmin, jos he kuvittelivat itsensä Batmaniksi.
Joskus aion vielä testata tätä ja tehdä apurahahakemuksen Batman-asussa.

Esitelmäni sai paljon kiitosta. Jotkut olivat saaneet siitä vinkkejä suoraan työhönsä. Paras kommentti tuli kuitenkin nuorelta tytöltä, joka tuli viimeisenä esitelmäni jälkeen kertomaan, että olen hänen uraidolinsa. Mitäpä siinä oikein kykeni änkyttämään, kun hämmennyin niin pahasti. Voin vaan todeta näin julkisesti, että jatka kirjoittamista! Oman jutun löytyminen on aina tärkeä asia.

Sarjakuvatyöpajojen järjestämisestä ja konkreettisia tehtävänantoja löytyy hankkeemme Topit-käsikirjan verkkosivuilta www.kerrotarina.fi. Ne päivittyvät vielä toukokuun ajan ja ainakaan vielä kaikkia sarjislinkkejä ei sinne ole lisätty.


H-P Lehkonen ja Kupliin hauskin ohjelma
Pyörähdin lauantaina kuuntelemassa vielä H-P Lehkosen esitelmää siitä, kuinka hänen transprosessistaan tuli sarjakuvien kautta julkinen. Jos et muuten koskaan ole käynyt kuuntelemassa H-P:tä ja sinulla on siihen mahdollisuus, mene ihmeessä. Hän on loistava ja kerrassaan hillittömän hauska puhuja, ja onnistuu kaiken sen huumorin lomassa takomaan kuulijoiden päähän tiukkaa asiaa.

Lauantain päätti omalta osaltani paneelikeskustelu "Opinnäytetyö sarjakuvista", jossa minä, kollegani Laura Antola ja Anne Heinonen sekä moderaattori Atte Timonen keskustelimme sarjakuvista tutkimuskohteena. Nostaisin tästä keskustelusta esille muutaman tärkeän seikan, jos mietit sarjakuvatutkimusta tai mitä tahansa populaarikulttuuriin liittyvää, ns. "turhaa tutkimusta".
Jos sitä ei ole tutkittu, sitä pitää tutkia.
Sarjakuva kertoo aikansa kulttuurista ja yhteiskunnasta. Se on aina julkaisuajankohtansa tulos ja sitä on tutkittava konteksti huomioiden. Siksi myös sarjakuva (kuten mikä tahansa populaarikulttuurin tuote) kertoo siitä, millainen ihminen on.
Ja olivathan sellaiset "korkeakulttuuriset tuotteet", kuten Kalevala, Shakespearen näytelmät, tai vaikka Dickensin romaanit aikansa populaarikulttuuria. Kalevalan tarinat olivat suullista kerrontaperinnettä (populaarikulttuuria), Shakespearen näytelmiä kävi katsomassa paikallinen rahvas (populaarikulttuuria) ja Dickensin romaaneja julkaistiin sanomalehdissä (populaarikulttuuria). Aika muuttaa tuotteen ja tarinan vastaanottoa. Tulevaisuudessa emme välttämättä edes muista, miksi  sarjakuvia on joskus pidetty huonona viihteenä tai vain lapsille suunnattuina kertakäyttötuotteina.
Joten tutki sitä, mikä sinua kiinnostaa. Muista tekijänoikeudet ja verkostoidu. Suomen sarjakuvatutkijoiden ryhmä löytyy Facebookista!

Vesa Kataisto haastatteli Barks-kirjan tehnyttä Timo Ronkaista
Sunnuntain tärkein ohjelma oli Ankkalinnan pamauksen päätoimittaja Timo Ronkaisen haastattelu. Juuri päivänvalon nähnyt Barks-teos Ankkamestarin salaisuus on peräisin Ronkaisen kynästä ja kirja oli totta kai Kupliin ostoslistallani. Teos koostuu Pamauksessa julkaistuista Barks-aiheisista esseistä ja on mukaan mahtunut myös paljon uutta. Voisi mennä kesälukemistoksi tämä opus. Kirjoitan siitä sitten blogiin ihan oman merkinnän.

Pyörähdin myös katsomassa, kuinka kollegani Leena Romu haastatteli Emmi Valvetta tämän omaelämäkerrallisesta Armo-teoksesta. Lisäksi kuuntelin Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon esitelmän, kuinka Vihan ja inhon internet -teos syntyi. Tämäkin Sarjakuva-Finlandia-palkintoehdokkaana ollut loistava journalistinen opus oli ostoslistallani. Se on pysäyttävä, informatiivinen ja hyödyllinen kenelle tahansa aiheesta kiinnostuneelle. Erityisen tärkeitä ovat käytännön vinkit siihen, kuinka toimia, jos joutuu itse verkkohäirinnän kohteeksi.

Kupliin loot 2018.
Tajusin hämmentyneenä, että tämän vuoden ostokset painottuivat tietokirjallisuuteen. Edellä mainittujen teosten lisäksi ostin Severi Nygårdin Sarjakuvasensuurin, jonka kannessa on muuten mielenkiintoinen jippo. Ostin kuitenkin myös pienlehtitaivaasta Merkintöjä akatemiasta, joka on sarjakuvapäiväkirja yliopistoarjesta. Rakkaus 2.0 on KESSin eli Keski-Suomen sarjakuvaseuran tämän vuoden tuotos, jonka sain liittyessäni yhdistyksen tukijäseneksi. Ankka-juliste on tietenkin Avi Heikkisen käsialaa - käykää fanittamassa häntä! Tarroja on aina pakko saada - xenomorph asettui jo tablettiini. (En muuten ostanut lainkaan pöllötarroja Myrntailta! Mikä häpeä!)

Sydämen malliset rintanapit ovat ajankohtaisia, koska katson juuri Fullmetal Alchemist - Brotherhoodia ja olen liian fiiliksissäni siitä. Näiden ostaminen tuki yhden sarjakuvakoulun nuorten pääsyä Ranskaan. Sitten loottasin pieniä figuja euron kipale. Roope on aina pop, mutta Toad on se, jolla ajan aina Mario Kartia. Ja Repe Sorsan avulla löysin jo pienenä Warner Brosin animaatioista metakerronnan ihanan maailman.

Kuvia tuli otettua tänä vuonna liian vähän. Tampere-talo oli täynnä hienoja cosseja ja oli ihanaa katsoa, miten nuoret ovat löytäneet ilmaistapahtuman ja pystyvät turvallisessa ympäristössä tutustumaan toisiin, samoista asioista innostuneisiin nuoriin. Mutta kieltämättä tunsin oloni ikälopuksi, ahdistuin ihmismassoista ja hieman ärsyynnyin siitä, että joskus sitä vaan vallataan itselleen tila keskeltä eikä huomioida muita. Mutta sopu sijaa antaa. Tampere-talolla on reilusti tilaa meille kaikille nörteille.

30.3.2018

Mitä tapahtuu keväällä 2018? Katso kuvat!

Aloitin viime viikolla kirjoitusviestinnän oppiaineeseen kuuluvan Tutki(ja) bloggaa -kurssin opettamisen ja yksi vältettävistä otsikoista oli keltaisen journalismin suosiossa oleva klikkiotsikko. Joten mikä olisikaan oivallisempi tapa tehdä siitä pilkkaa kuin käyttää sitä itse? Varsinkin, kun tekstissäni on tällä kertaa huikea yksi (1) kuva!

Ennen kuin jaan hieman Tampere Kupliin kuulumisia, ajattelin tehdä koosteen tämän kevään olennaisista tapahtumista ja tutkijanuraani koskevista asioista. Ja ei, odottelen edelleen apurahapäätöksiä, mutta jotain kivaa kuitenkin luvassa.

Tapahtumia:

Näkymättömät-hanke päättyy toukokuussa, joten on aika pistää kokemukset ja tulokset kasaan. Järjestämme Jyväskylän yliopistolla perjantaina 13.4. seminaarin, jossa me Jyväskylän yliopiston osatoteuttajat kerromme omista osaamisalueistamme (terapeuttinen kirjoittaminen, sarjakuva, räp). Lisäksi järjestämme aiheistamme työpajat. Tapahtumalle on Facebook-sivut, josta löytyy tarkempi ohjelma sekä ilmoittautumisohjeet. Seminaari on ilmainen ja avoin kaikille aiheesta kiinnostuneille.

Suomen Populaarikulttuurin Tutkimuksen Seura järjestää Turun yliopistolla Sirkkalan Janus-salissa (Kaivokatu 12) lauantaina 28.4. seminaarin nimeltä Valtavirrasta marginaaliin – Ulkopuolisuus populaarikulttuurissa. Tapahtuma on toinen osa Tiede sanoo pop -teemaista seminaariohjelmaa, jonka tavoitteena on tuoda populaarikulttuurin tutkimusta tunnetuksi. Minut kutsuttiin tapahtuman keynoteksi (!), ja annoin puheeni otsikoksi blogiani seuraten "Akateemisen ja populaarin välimaastossa. Kun tyttö Aku Ankkaa halusi tutkia." Ohjelmassa koko päivän edestä kiinnostavia esitelmiä toiseudesta, ulkopuolisuudesta ja marginaaleista populaarikulttuurissa.

Samaa aihetta sivuten Popcult Day tulee taas, tällä kertaa lauantaina 12.5. Helsingin Kulttuuritalolla. Olin jo menossa tapahtumaan ihan vain hengaamaan (harkitsin jo Olivia Moore -cossia iZombiesta), kun vielä voitin FB-kisasta ilmaislipunkin, mutta sitten yllä mainittu seura kutsui minut tiimiinsä keskustelemaan aiheesta "Poptutkija fanina, fani poptutkijana – Paneeli popkulttuurin tutkimuksesta". Paneelikeskustelumme järjestetään tapahtumassa klo 16.30 - 17.15 Henrik-salissa. Meitä tutkijoita paikalla on itseni lisäksi adaptaatiotutkija Anna-Leena Harinen, Noora Kallioniemi, Elina Karvo, Pokémon-tutkija Johannes Koski ja vetäjänä toimii seuran puheenjohtaja Pekka Kolehmainen. Kiinnostavaa keskustelua fandomista siis luvassa.

Meriittejä ja julkaisuja:

Minut valittiin toiseksi Suomen edustajaksi pohjoismaisen sarjakuvatutkijaverkosto NNCORE:n johtoryhmään. Seuraava konferenssi vaikuttaisi olevan syyskuussa Tukholmassa manga- ja Japani-aiheisella teemalla. (Abstrakteja voi lähettää 15.4. saakka.) Uusi johtoryhmä kohdannee konferenssissa ensimmäisen kerran.

Äidinkielen opettajain liiton vuosikirja on ilmestynyt. Siinä on yhteisartikkeli kollegani Elisa Auvisen kanssa. Otsikkomme on "Monialaiset taiteet identiteettityön välineinä yläkoulussa ja lukiossa - esimerkkinä kirjallisuusterapiasta inspiroituva sarjakuva". Artikkeli nojaa pitkälti Näkymättömät-hankkeessa järjestettyjen sarjakuvapajojen kokemuksiin, joiden pohjalta pidimme Elisan kanssa esitelmän viime kevään Kirjoittamisen tutkimuksen seminaarissa. Siitä tämäkin artikkeli sai alkunsa.
Vuosikirjaa voi tilata sekä painettuna että sähköisena Äidinkielen opettajain liiton verkkokaupasta


Näkymättömät-hankkeen hieno Topit-käsikirja on julkaistu verkossa! Se löytyy osoitteesta www.kerrotarina.fi ja täydentyy vielä varmaan toukokuun puolelle linkkien ja videoiden osalta. Sisällöt ovat muuten jo aika pitkälti olemassa ja tutustuttavissa. Käsikirja esittelee luovia taide- ja medialähtöisiä menetelmiä ja tarjoaa konkreettisia ohjeita erilaisten työpajojen järjestämiseen. Lisäksi sieltä voit lainata, kopioida ja varastaa vinkkejä erilaisiin tehtävänantoihin omaa työtäsi ajatellen. Mukana on myös linkkejä tutkittuun tietoon, esimerkiksi Simo Niemisen räpterapiaa käsittelevän gradun voit löytää tätä kautta.

Muuta pientä kivaa:

Kivaa ei ole se, että minulta jää ensimmäistä kertaa vuosiin Finncon väliin. Sen sijaan kivaa on se, että lähden parhaan ystäväni kanssa nostalgisoimaan Ilosaarirockiin, jossa olen viimeksi ollut... hetkinen... No, ainakin 12 vuotta siitä on. Katsotaan, miten vanha jaksaa. Odotan innolla Nightwishiä ja CMX:n yhteiskeikkaa Joensuun kaupunginorkesterin kanssa.

Lisäksi ostin juuri lipun ensi vuoden Worldconiin. Nähdään Dublinissa!

* * * * *

Kevät menee muutoin aika pitkälti opettaessa yliopistolla ja sanataidekoulussa sekä opeopintoja tehdessä. Lisäksi minulla on kesäopetusta yliopistossa. Heinäkuun kohdalle kirjoitin isolla, pinkillä tussilla LOMA ja nautin ajatuksesta. Joskin tulipa siihenkin yksi artikkelipyyntö, jota saatan hieman lomalla työstää. Eihän tässä nyt ihan ranttaliksi tätä loma-asiaa vedetä...

24.3.2018

Sarjakuvatutkijat kokoontuivat Turussa - Comics and Society symposium

Maaliskuun 16. ja 17. päivänä järjestettiin Turun yliopistolla Comics and Society -symposium. Nimensä mukaisesti yhteiskunnalliseen teemaan paneutunut tapahtuma keräsi yhteen sekä suomalaisia että ulkomaalaisia tutkijoita keskustelemaan ja puhumaan siitä, miten sarjakuva käsittelee yhteiskunnallisia asioita. Symposium alkoi perjantaina jo yhdeksältä, joten varhaisista aamuherätyksistä viisastuneena saavuin paikalle jo torstai-iltana. Yövyin Turussa jo vakipaikaksi muodostuneessa Hamburger Börssissä, joka piristi tarjoamalla Chromecasteja lainaan respasta. Hotelli-ilta ja Netflix! (Näin vietän aikaani työmatkoilla.)

Turun symposium oli osa NSU:n (Nordic Summer University) toimintaa. Tällä hetkellä porukalla on myös vetämässä rahoitushakemus useamman vuoden mittaiselle sarjakuva-aiheiselle kesäkoululle, joka kiertäisi nyt ainakin Pohjoismaita. Ilmaisin tukeni hankkeelle jo hakemuksessakin, joten toivotaan, että projekti saa rahaa.

Symposiumin järjestäjinä toimineet Laura Antola ja Anna Vuorinne toivottivat
meidät tervetulleiksi.
Koska teema oli yhteiskunnallinen, ei vaikeilta aiheilta vältytty. Sessiot käsittelivät niin sukupuolta, historiaa, politiikkaa, maahanmuuttoa kuin osallisuutta ja terapeuttisuuttakin. Oslon yliopistosta keynoteksi saapunut Rebecca Scherr esitteli vavahduttavan teoksen, monille (kuten minulle) tuntemattoman Phoebe Gloecknerin La Tristezzan, joka käsittelee murhien aaltoa Meksikon Juarezissa. Nukkeja valokuvin esittelevä teos haastaa lukijan pohtimaan naisten kokemaa seksuaalista väkivaltaa.

Rebecca Scherr ja ote La Tristezzasta
Leena Romu esitteli Kati Kovácsin freudilaista symboliikkaa teoksessa Kuka pelkää
Nenian Ahnavia?
Alan Mooren teoksista väitöskirjaansa tekevä Oskari Rantala esitti, että Moore kommentoi Comics Coden sääntöjä ja sen aloittaneen psykiatri Fredric Werthamin ajatuksia humoristisesti sarjakuviensa 1963, Supreme ja Tom Strong metatasoilla.

Olennaista oli kerrata Comics Coden pääpiirteet.
Ohjelman päätteeksi pyörähdin Turun Kirjakahvilassa katsomassa Siiri Viljakan näyttelyn (nautin erityisesti valon ja varjon suhteesta sekä inhimillistettyjen eläinten ilmeistä ja erikoislähikuvista) ja ehdin myös kuuntelemaan sarjakuvantekijöiden paneelikeskustelua Turun kirjastoon. Historiaa ja konfliktia käsittelevässä paneelissa olivat paikalla mm. Hanneriina Moisseinen sekä symposiumin julisteen tehnyt Mika Lietzén. Minulle kiinnostavin ja uusin tieto oli se, että Hanneriina Moisseisen koskettavalla Kannas-sarjakuvaromaanilla on myös soundtrack! Sitä voi kuunnella Soundcloudista täältä. (Teos on muuten edelleen ostoslistallani.)

Perjantai-ilta päättyi herkulliseen ateriaan Tårget-ravintolassa. Voin todeta, että 45 euron konferenssimaksu oli todella hintansa väärti: kaksi lounasta ja kolmen ruokalajin illallinen olivat kertakaikkisen onnistuneita. Myös seura oli loistavaa, kun pääsin pitkästä aikaa vaihtamaan kuulumisia lelututkija Katriina Heljakan kanssa. Tapasimme silloin joskus muinoin ensimmäisellä PCA-vierailullani Seilin saarelle. Kati kertoi seuranneensa urakehitystäni ja minä hänen reissujaan pienten leluhahmojensa kanssa. Päädyin lähtemään symposiumista hänen väitöskirjansa matkalaukussani. Kenties kokeilemme tehdä jotain yhteistyötä tulevaisuudessa.

Neuvostoliiton poliittisissa pilapiirroksissa viholliset kuvattiin usein eläimiksi.
Tässä Yelimovin teoksessa Goebbels on kuvattu Mikki Hiirenä!
Lauantaina saimme aamupäivällä aimo annoksen sarjakuvan politiikkaa mm. Hipster Hitlerin ja neuvostoliittolaisten pilapiirrosten merkeissä sekä esimerkkejä sarjakuvan mahdollisuuksista. Näistä Katriina Heljakan esitelmä oli ehdottomia lemppareitani. Vaikka tietokone teki tenän esitelmän ajaksi, ei se kuulijoita haitannut, kun Kati laittoi kiertämään jättimäisiä, pahvista askartelemiaan Ugly dolls -aiheisia sarjakuvanoppia. Noppia saattoi asetella haluamaansa asentoon ja kuvakulmaan ja rakentaa näin päällekkäisen tai rinnakkaisen tarinan ikään kuin pelinä. Idea on lähtöisin Ranskan oubapo-ryhmältä (ouvroir de bande dessinée potentielle). Tiesin, että kirjallisuudella on samanlainen ryhmä (oulipo), mutta sarjakuvaporukasta en ollut kuullutkaan. Nopealla googletuksella selvisi, että kokeelliseen sarjakuvaan kuuluu noppien lisäksi mm. sarjisdominoita (DoMiPo), joissa sarjakuva muotoutuu järjestelemällä dominopalikoita haluamallaan tavalla. Olin aivan myyty - sarjakuvilla on myös tällaisia sovellus- ja toteutusmahdollisuuksia!

Yksi Katriina Heljakan sarjisnopista. Se istuu sylissäni, joten ehkä hahmotatte sen todellisen koon...
Oma esitelmäni oli samassa sessiossa Viivi Rintasen kanssa. Viivi esitteli Hulluussarjakuvia-projektiaan ja sarjakuvan tekemisen terapeuttisia mahdollisuuksia. Oli hienoa seurata, miten Viivi pääsi puhumaan arvokkaasta työstään myös kansainväliselle yleisölle.

Viivi Rintasen kysymys meille yleisön edustajille.
Esittelin symposiumissa Näkymättömät-hankkeemme sarjakuvatyöpajoja ja erityisesti supersankariteemaista settiäni, jonka tavoitteena on saada nuoret pohtimaan omaa osaamistaan ja visualisoimaan sitä sarjakuvan liioittelun keinoin. Näytin esimerkkejä nuorten tekemistä, hyvin arkisiakin superkykyjä omaavista supersankareista ja kerroin hankkeen herättämistä ajatuksista. Nostin esille muun muassa nuorten tarpeen luovalle toiminnalle, joka ei vaadi tiettyjen mallien noudattamista, vaan on vapaata ja omaa ilmaisua tukevaa. Vertaispalaute koettiin pidemmillä sarjiskursseilla mielekkäänä, ja jotkin tehtävänannot antoivat virikkeitä jopa oman tulevaisuuden konkreettiseen suunnitteluun.

(Puhuin tästä samasta aiheesta myös tänään Tampere Kupliissa, joten palaan muihin yksityiskohtiin Kupliin postauksen yhteydessä.)

Sain esitelmästäni hyvää palautetta ja työmme nuorten parissa koettiin merkittäväksi. Mainitsin myös tehtävänantojen sovellutusmahdollisuuksista: olemme muun muassa tehneet akateemisia supersankareita yliopistolla, ja miksi tätä ei voisi käyttää vaikka työpaikalla työhyvinvointipäivän yhteydessä. Olennaista on kuitenkin se, että on itsestä hyvä, positiivinen kuva, mikä voi auttaa saavuttamaan isompiakin tavoitteita.

Juna-aikataulun vuoksi jouduin lähtemään kesken viimeisen session kohti Jyväskylää. Mutta ehdin kuitenkin napata Turun rautatieaseman vieressä olevasta Gaggui-kahvilasta tuliaiskakkua ystävälleni, joka piti autostani huolta reissun ajan. Suosittelen gagguja kaikille!

Symposium jätti hyvin fiiliksen ja yhä kasvavan kaipuun tutkimuksen pariin. Pidän edelleen peukkuja rahoitushakemuksilleni, vaikka suunnitelma B (opettamiseen keskittyminen) on täysin mahdollinen vaihtoehto ensi lukuvuodelle.

PS. Symposium kiinnitti myös median huomion. Tässä Annan ja Lauran haastattelu Ylen uutisissa.

25.2.2018

Vanhan Kirjan Talvi 2018

Vanhan Kirjan Talvi järjestettiin tänä vuonna poikkeuksellisen myöhään oletetun presidentinvaalin toisen kierroksen takia. Olin siellä perjantaina puhumassa sarjakuvabloggaamisen terapeuttisuudesta yhdessä Viivi Rintasen kanssa. Kävimme läpi Suomi sata vuotta sarjakuvassa -hankkeeseen teettämämme kyselytutkimuksen tuloksia, esittelimme hankkeessa tuotettua sarjakuvatutkimusta ja kokosimme ajatuksiamme aiheesta. Sarjainfossa (3/17) julkaistu artikkelimme toimi pohjana kommenteillemme.

Esitys meni todella kivasti. Kun on tottunut tähän työpariyhteistyöhön, ei tarvitse turhia säätää, kenen vuoro on puhua ja sanoa mitäkin. Yleisöä oli paikalla ihan kiitettävästi tilaisuuden luonteen huomioon ottaen ja kysymyksiäkin esitettiin. Kiinnostavin kysymys oli kenties se, jatkuuko yhteistyömme. Toivottavasti jatkuisi. Seuraavan kerran tapaamme Viivin kanssa maaliskuun puolessavälissä Turun Comics & Society -konferenssissa, jossa puheenvuoromme ovat päätyneet samaan paneeliin.

Paikalla oli myös Keskisuomalaisen toimittaja, jonka tekemä haastattelu julkaistiin eilen 24.2. Tässä on nyt päivitettynä jutun skannattu versio, joka toivottavasti on hieman valokuvaa parempi.


Olin melkein unohtanut Vanhan Kirjan Talven kirjamyyntipuolen, mutta onnistuin siitä huolimatta hankkimaan sen verran teoksia, että piti juosta jo lähikaupassa käteisen perässä. Stephen Kingin Hohto on klassikko, joka hyllystäni vielä on uupunut. Tämä kirja pelotteli minua teinivuosina mökillä niin pahasti, että jouduin siirtymään mökin varjoista ulos aurinkoon (gasp!), jossa äiti ja siskoni oleilivat tyytyväisinä.

Kaj Stenvallin taidekirja oli vitosen löytö ja pitihän se ottaa mukaan, jos lähden tästä seuraavaksi tutkimaan suomalaisten Aku-suhdetta ja sitä, miten Aku Ankka on vaikuttanut suomalaiseen kulttuuriin. 

Harri Filpan Kuolema meidät erotti oli ostoslistallani. Omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani puolison yllättävästä kuolemasta oli niin väkevä kokemus, että piti pitää miehen kädestä kiinni melkein nukahtamiseen saakka. Uskon, että teos tarjoaa vertaistukea monille läheisensä menettäneille.

Heikkisen Avilta piti ostaa myös tuorein ankkaprintti ja sain vielä mustavalkoisen version siihen kyytiin. Joskus nämäkin pitäisi saada kehyksiin ja esille.
(Näiden lisäksi ostin laatukirjallisuutta eli kaksi harvinaista Neiti Etsivää teossarjaa keräilevälle ystävälleni.)
Muovitasku heijasti valoa aika pahasti, mutta kyllä siitä hieman saa selvää.
Lauantain olin töissä nuorten sanataiteilijoiden kanssa Olipa kerran... -lasten- ja nuorten kirjallisuustapahtuman Tietokirjaraadissa, mikä meni todella hyvin. Nautin siitä, että nuoret saivat kerrottua teoksista rehelliset, asiantuntevat mielipiteet, mikä sai myös yleisöltä kiitosta. Katsotaan, miten kirjaston tuleva remontti vaikuttaa Vanhan Kirjan Talveen ensi keväänä.


9.2.2018

Minä ja Viivi Vanhan Kirjan Talvessa

Sarjakuva-artikkelimme ensimmäinen sivu.
Ensi viikonloppuna Jyväskylän kaupunginkirjastossa järjestetään jälleen tuttu Vanhan Kirjan Talvi. Tällä kertaa olen paikalla perjantaina 16.2. yhdessä Viivi Rintasen kanssa puhumassa sarjakuvabloggaamisesta samannimisellä otsikolla. Terapeuttisuus, vertaistuki ja omat kokemukset kuuluvat puheenvuoromme sisältöihin. Meidät löytää ensimmäisen kerroksen Pienestä luentosalista klo 16 alkaen. Tervetuloa kuuntelemaan!

(Suosittelen lämpimästi myös lauantain Olipa kerran... -lasten- ja nuortenkirjallisuustapahtumaa. Sanataidekoulun nuoret ruotivat siellä viime vuonna julkaistuja tietokirjoja Lasten tietokirjaraadissa klo 13. Raati esiintyy Tietotorilla, joten kipin kapin sinne! Minäkin olen siellä juontamassa.)

14.1.2018

Uusi Ducktales testauksessa

Uuden lehden ensimmäinen numero ilmestui 28.12.2017
Päädyin vähän impulsiivisesti tilaamaan uuden DuckTales-lehden tuossa marraskuussa. Puhelinmyyjä soitti ja ensireaktioni jälkeen olin hivenen vaativa asiakas. Halusin lähinnä tietää, mitä tarjous pitää sisällään. Keskustelu meni pääosin näin:
- Tämä uusi DuckTales-lehti olisi nyt puolen vuoden erikoistarjouksessa. Se on siis aivan uusi tuote ja siinä on erilainen piirrosjälki verrattuna Aku Ankkaan ja - -
- Onhan tuota tullut pohdittua. Ketkä siinä on piirtäjinä?
- Anteeksi?
- Niin, että onko taide pääosin italialaisten tekijöiden tuotantoa, vai muuten eurooppalaista?
- Tuota... en kyllä osaa sanoa. Minäpä kysäisen meidän pomolta!

Pomo ei ollut tietoinen, mutta puhelinmyyjä soitti minulle seuraavana päivänä ja oli selvittänyt asian. Piirtäjät ovat siis italialaisia, mikä tutkijana kiinnosti erityisesti. Lehden sisällöt eivät myöskään lopetetun Roope-sedän tavoin tule Lataamoon, joten päätin tarttua tarjoukseen. Siihen kuului vielä kuukauden ilmainen Ruutu+ DuckTales-tv-sarjan katsomista varten. Eipä ole tunnuksia muuten siihen kuulunut, joten pitänee soitella perään.

Lehti saapui siis ajallaan 28. joulukuuta. Odotin paksumpaa ja kiiltäväpintaista kantta, mutta pidin siitä, että lehti oli kooltaan vain hivenen Aku Ankkaa pienempi, mutta paljon paksumpi. Sisällöltään eli tarinoiltaan se vaikutti pitkälti taskarimaiselta, mikä tietenkin johtuu italialaisista tekijöistä. Uuden kulmikkaan piirrostyylin tarinoita oli harmi vain pelkästään yksi, "Maanalaisten mysteerien majakka", mutta lisäksi mukana oli hahmoesittelyjä, testi ja ankanpoikien keräilykuvat, jotta uuden tyylin tunnelmaan pääsi mukaan.

Lehdessä pidin siitä, että vaikka kyseessä on DuckTales, Aku oli vahvasti mukana kuvioissa. Myös puhe Akun sisarenpojista ilahdutti kovasti. Lisäksi Ankkalinnan perinteinen, pääosin passiivinen naiskuva saa vähän uutta särmää tarmokkaan Tepan ja tomeran rouva Taatelin myötä. 
Sarjakuvan ruutukerronta oli vauhdikasta ja tavallisista staattisista 3 x 4 ruuduista poikkeavaa, mikä on aika virkistävää. 
Vierastan kuitenkin edelleen piirrosjälkeä ja sitä, miten ankanpojista on tehty omia persooniaan. Mutta katsotaan, miten se toimii jatkossa.

Muista tarinoista sen verran, että tyypillisesti Taskareissa edustanut Taikaviitta ja supersankarihenkinen ruutukerronta pääsevät nyt isommassa formaatissa paremmin edukseen. Tätä arvostan.

Katsoin myös Ruudusta tv-sarjan kaksi ensimmäistä jaksoa, jotka ovat itse asiassa IMDb:n mukaan sarjan ensimmäinen jakso pilkottuna kahtia. Jatkossa muut jaksot kestävät reilun parikymmentä minuutta. Vaikka se piirrosjälki tuntuu vielä oudolta, kahden ensimmäisen jakson perusteella sarja vaikutti ihan lupaavalta. Se sai minut jopa nauramaan pari kertaa ääneen bussissa, joten ihan susi se ei ole. Suomidubbi oli kuitenkin harmillinen, koska Roopen skottiaksentti katoaa täysin (ja suomenkielinen Roope on Alfred J. Kwakin Korppi, enkä pääse asiasta yli). Jukka Rasilan Aku on varsin toimiva (ja sopivan epäselvä), mutta ankanpoikien äänet vaativat todella paljon totuttelua. Ne ovat vähän turhan "aikuisia" makuuni. Tepa oli kaikin puolin varsin mainio. 
Eniten nautin kuitenkin Roopen kartanon seinillä olevista Barksin öljyvärimaalauksista ja kuulemani mukaan sekä Barksia että Rosaa tultaisiin sarjassa hyödyntämään.
Hyväksyn.

Nyt selvittelen, josko saan sen Ruutu+:n nyt ilmaiseksi vai en, jotta pääsen jatkamaan sarjan katselua. Normi-Ruudusta muita jaksoja ei vielä pysty katsomaan, enkä sitä suosittele kellekään - se mainosten määrä on aivan kamala. (Varsinkin, kun on katsonut pelkkiä suoratoistopalveluita viimeiset kaksi vuotta.)

Nyt nelosen nettisivu lupailee, että 22.1. tulisi katseluun myös DuckTalesin alkuperäinen, englanniksi puhuttu versio, joten ehkä odottelen sitä suosiolla. Onhan se kuitenkin aivan eri juttu kuunnella skotti-Roopea.

6.1.2018

The Last Jedi - ja miksi se toimi


Kävin katsomassa The Last Jedin toisen kerran uutenavuotena. Olen ehkä jo hivenen myöhässä tämän päivityksen kanssa; niin paljon on jo sanottu tästäkin aiheesta. En kuitenkaan kyennyt pukemaan tunteitani sanoiksi ensi-illan jälkeen. Sitten seurasikin kauhea kohu siitä, miten huono elokuva on. Hetken jo kyseenalaistin itseäni. Halusin nähdä elokuvan uudelleen ja tein niin. 

Nyt olen valmis osallistumaan keskusteluun omalta osaltani. Pääasiassa siksi, että saan kaikki ajatukseni purettua tänne, ja ettei minun tarvitse kyllästyttää enää miestäni "stawa sitä, stawa tätä" -jauhannalla. Tässä siis oma arvioni Star Wars, Episodi VIII: The Last Jedi -elokuvasta. En aio tarjota juonisynopsista, vaan nostaa esille niitä asioita, joihin kiinnitin huomioni.

Olen ollut saagan fani noin parikymmentä vuotta, joten katson kaikkia leffoja fanin silmälasien läpi. Olen kuitenkin myös nykykulttuurin ja fantasian tutkija, joten nämä kaikki vaikuttavat siihen, millä tavalla katson elokuvia tai luen kirjallisuutta. Tämä taustaksi.

Ja nyt kerron, miksi minun mielestäni The Last Jedi on hyvä elokuva.

[Jos et tätä kohuelokuvaa ole vielä nähnyt, suosittelen jättämään merkinnän lukemisen tähän, sillä nyt seuraa SPOILEREITA.]

Aloitetaan leffan parhaasta annista eli Luke Skywalkerista. Luke oli nimittäin tässä elokuvassa ehkä lempihahmoni. 

Olin teini-ikäinen, kun näin Uuden toivon ensimmäistä kertaa. Luonnollinen samaistumisen kohteeni oli prinsessa Leia, mutta koin myös Han Solon minulle läheiseksi hahmoksi (sitä en osaa sanoa, halusinko olla Han vai olla Hanin kanssa - kumpikin vaihtoehto on yhtä todennäköinen). Luke Skywalkeriin minulla ei kuitenkaan ollut koskaan minkäänlaista kosketuspintaa.
Luke oli perusamerikkalainen kultapoju, idealismissaan ja innossaan mikkihiirimäinen (eikä se anarkistinen vanha Mikki, vaan se tylsempi versio). Luke edusti myös myyteistä ja perinteisestä fantasiasta tuttua orpopojasta kuninkaaksi -trooppia. Suoraan sanottuna Luke oli raivostuttava.

Jedin paluussa Luke alkoi jo saada enemmän särmää, mutta se särmän määrä kulminoitui The Last Jedin äreään, kyyniseen jediritariin, joka on tajunnut, että elämässä kaikki menee kuitenkin keulien metsään, joten aivan sama. Kun taustalla on traaginen tapahtuma, oman oppipojan (ja samalla sisarenpojan) menetys pimeälle puolelle ja sitä edeltäneet kuvitelmat omasta legendaarisuudesta ja kaikkivoipaisuudesta, niin ei ihmekään, jos sitä kriisin jälkeen karkaa keskelle galaksin syvintä korpea.
(Itse asiassa jedeille hyvin tyypilliseen tapaan, vaikka Obi-Wan olikin Tatooinella pitämässä silmällä nuorta Lukea.)

Kun Luke otti Reyn tarjoaman valomiekan ja viskasi sen olkansa yli, repesin ääneen. Tämä oli juuri oikea tapa käsitellä asia. Ei mitään pateettista "Minä koulutan sinusta seuraavan polven jedin", vaan kylmää realismia: jedien aika on ohi.

Ja tämä on toinen asia, josta elokuvassa pidin.

Rakastin jedejä silloin teininä. Viitat, valomiekat, mystiikka.
Se kaikki sai valtavan särön prequel-trilogian myötä. Jedien koodisto ei tuntunut hyvältä. Piti luopua tunteista, piti luopua rakkaudesta ja tärkeistä ihmisistä, jotta voisi kuulua jedeihin.
Kun Obi-Wan toteaa Anakinille Sithin kostossa, että "Only a Sith deals in absolutes," tekee mieli käskeä miestä katsomaan peiliin.

Jedien tapa ei ollut hyvä ja nyt uusi trilogia on nostanut esiin muunkin tavan käyttää Voimaa. (Mitä esiteltiin itse asiassa jo Rogue Onessa.) Sinun ei tarvitse olla jedi, sinun ei tarvitse munkkiutua käyttääksesi Voimaa. On aika siirtyä eteenpäin ja äreä Luke Skywalker tietää sen. Päästään sille kiinnostavalle Voiman harmaalle alueelle, mistä keskustelimme Worldconin 40 years of Fandom -paneelissakin. Toivottavasti Episodi IX ottaa tämän osion kunnolla haltuun (ja kertoo meille lisää myös Ren-ritareista).

Kolmas asia, josta nautin, oli hahmojen kehityskaaret. Erityisesti Reyn ja Kylo Renin suhde.
Ja ei, en pitänyt sitä mitenkään romanttisena. Kuulun niihin ihmisiin, joiden mielestä turhien romanttisten sivujuonien pitää pysyä poissa kunnon tarinoista. (Siksi esimerkiksi Rosen suukko leffan lopussa oli lähinnä yäh.)
Rey ja Kylo Ren ovat rikkinäisiä ihmisiä etsimässä identiteettiään. Kummallakin on traumoja, joista he yrittävät selvitä. He kaipaavat sielunkumppanuutta, jotakuta, joka ymmärtää heidän tuskansa ja samalla myös erilaisuutensa. Kummatkin ovat vahvoja Voimassa ja sitä he etsivät toisistaan.

Näiden kahden hahmon keskinäinen yhteys oli rakennettu todella hyvin ja myös elokuvallisesti kiinnostavasti: ulkopuolisten äänten katoaminen keskustelun aikana ja lopulta fyysinen läsnäolo tuotiin katsojalle näkyväksi pala palalta. Kylo Ren oli hetkittäin paljaana Reyn edessä (siksi puolialasti - mikä oli myös nyökkäys naisfaneja kohtaan, arvostan). Ja yhteyshän jäi päälle Snoken kuolemasta huolimatta.

The Last Jedi oli myös Poe Dameronin ja Finnin kehityskertomus: kumpikin oppi omat läksynsä: Poe oppi järkevyyttä, strategista ajattelua ja riskinottojen välttämistä; Finn valitsemaan puolensa. Myönnän, että näissä kehityskertomuksissa oli ongelmansa. Amiraali Holdo olisi voinut kertoa suoraan suunnitelmansa Poelle ja koko Finnin ja Rosen matka olisi ollut turha.
Mutta miksi? Leia oli alentanut Poen, ja jos jotain olen sotasarjoista ja roolipeleistä oppinut, niin komentoketjulla on väliä. Ei ollut Poen asia tietää johdon suunnitelmista. 

(Tähän liittyen kannattaa lukea kiinnostava artikkeli, kuinka leffa käsittelee toksista maskuliinisuutta.) 

Finnin ja Rosen kasinotarina oli turhan pitkä ja turhan alleviivaava yhteiskunnallisessa sanomassaan. Toisaalta pidin myös siitäkin. DJ toimi katalyyttinä ja pakotti pelkuri-Finnin valitsemaan puolensa. Ja kun Finn meni äärimmäisyyksiin, Rose pelasti hänet. (Tästä voisi lähteä vetämään syväanalyysia siitä, että itse asiassa koko elokuva käsittelee vääränlaisia maskuliinisia toimintatapoja ja -malleja ja kuinka [nais]hahmot puuttuvat niihin. Ks. tuo edeltävä linkki.)

Finnin ja Rosen tarinankaari epäonnistui - mutta niin epäonnistui Bespinin matkakin. Lando petti Hanin. Samalla tapaa The Last Jedi pettää katsojien odotukset siinä, ettei fantasiakertomuksissakaan kaikki mene aina kuin Strömsössä. 

Myös se, että Snoke kuoli, oli monille ollut kuulemma pettymys. Minusta se oli juuri oikea ratkaisu. Epäinhimillistetyt, rujot superpahikset on jo nähty. Eivät ne ole niin kiinnostavia kuin ristiriitaiset ihmiset, jotka tekevät vääriä valintoja ja päätyvät fasistisen armeijan johtoon. Taiteen, kuten elokuvan, yksi tehtävä on kommentoida vallitsevaa yhteiskunnallista tilaa. Ja tätähän me koko ajan pelkäämme. Uusnatsien ja fasistien nousua.
Odotan Kylo Reniltä paljon, enkä pelkästään siksi, että Adam Driver on loistava näyttelijä.

Tappamalla Snoken leffa rikkoi sitä fantasian perustrooppia, jossa sankari kohtaa superpahiksen tarinan lopussa, voittaa tämän ja ottaa paikkansa uutena hallitsijana. 
Kertomalla, että Reyn vanhemmat ovat mitättömiä, leffa rikkoi sitä fantasian perustrooppia, jossa orpo sankari paljastuu kuninkaalliseksi. Tämäkin on jo nähty Luken kautta. 
Totta kai on mahdollista, että Kylo Ren valehteli, kaikki on vielä avoinna, kuten ohjaaja on itsekin sanonut. Mutta toivon, ettei Rey ole Benin kaksoissisar tai Obi-Wanin tytär tai mitään muutakaan yhtä kulunutta. 
Haluan yllättyä. En halua lukea samaa tarinaa viittäkymmentä kertaa, kuten olen lukenut vanhan kaanonin Thrawn-trilogiat ja Tuhonmiekat ja ne muut samaa kaavaa toistavat opukset.

Ja tämä on vika nykyfandomissa.
Ei ohjaajien, käsikirjoittajien, kirjailijoiden ja muiden tarinankertojien tavoite ole tarjota fan serviceä ja vastata jokaikisen fanin shippailuihin. Ohjaaja kertoo tarinan niin kuin kokee sen parhaaksi. Tämän takia vierastan faniteoriointia. Joskus se osuu kohdilleen (Game of Thrones ja Jonin todelliset vanhemmat), mutta harvemmin ei. Ehkä se oli yksi syy, miksi en pettynyt leffaan. 

(Ja minähän olen ollut pettynyt leffoihin. En ole koskaan ollut niin äkäinen kuin olin tullessani leffateatterista ulos Hobitti II:n jälkeen.)

The Last Jedi kertoo sukupolven muutoksesta. Vanhojen sankarien on aika väistyä ja antaa tilaa uusille. Siksi Luke kuoli ja yhtyi Voimaan. Luke tiesi, että on seuraavan tarinan aika. Sitä edeltävä loppukohtaus Kylo Renin ja Luken välillä oli yksi lempikohtauksistani, samoin Reyn ja Kylo Renin yhteinen taistelu Snoken kuoltua.

Meidän "vanhojen" fanien on siis aika antaa tilaa myös uusille tuulille. Kulttuuri muuttuu, elokuvien kuvaustavat muuttuvat, huumori muuttuu. Kulttuurin muutoksen myötä hahmogalleriaan tulee enemmän naisia, enemmän eri etnisen taustan omaamia ihmisiä. Ja näin sen pitää mennäkin.
Mutta Star Wars pysyy. Mitä tahansa vihaajat sanovatkin leffan erilaisuudesta, se loi yhteyden aiempaan kaanoniin viittailemalla valtavasti Imperiumin vastaiskuun sekä juonellaan että pienillä tapahtumilla, kuten esimerkiksi sillä, miten Rey kohtasi pimeän puolen onkalossa pahimman pelkonsa: itsensä.

Paljon olennaista leffan poikkeuksellisesta etenemisestä on jo sanottu esimerkiksi tässä Slashfilmin artikkelissa ja tässä Jussi Ahlrothin Hesarin analyysissa. Jussi oli muuten samassa Worldcon-paneelissa kanssani!

Katjan vouha - over and out.


PS. Porgit olivat karvaisia pingviinejä ja siksi ihania! (Oikeastihan ne olivat lunneja.)
PPS. Nukke-Yoda CGI:n sijaan! Asiaa.
PPS. Harmittaa, ettei Nörttikulttuuri-hankkeemme saanut rahoitusta Koneen säätiöltä. Yksi suunnittelemistamme artikkeleista olisi keskittynyt juuri Tähtien sotaan, nostalgiaan ja siihen, miten sukupolvet suhtautuvat uuteen trilogiaan. Tämä kohu olisi ollut loistavaa materiaalia.
PPPS. Mistä en pitänyt? Leffan ensimmäisen kohtauksen dialogi ja näyttelijäntyö planeetan pinnalla oli kökköä. Leian Maija Poppanen -lennon olisi voinut toteuttaa paremmin. Ja eikö avaruusaluksissa ole autopilottia?
PPPPS. Okei, Katjan faniteoria: Luke Skywalkerin paluu Voima-kummituksena.

28.12.2017

Loppuvuoden täytteet kirjahyllyyn

Syksyn haalitut kirjat
Olen haalinut nyt poikkeuksellisen paljon kirjoja tämän syksyn aikana. Osasyynä siihen on se, että Jyväskylän kaupunginkirjastossa on loistava Ota ja jätä -kirjahylly, johon ihmiset jättävät kertakaikkisia helmiä. Olen noukkinut siitä mukaani niin lahjoja kuin täytettä omiin hyllyihini. Tällä hetkellä tosin näyttää siltä, että pitää pikkaisen rajoittaa, kun hyllyt alkavat uhkaavasti täyttyä. Mutta ei ihan vielä.

Kuvan kolme kirjapinoa on koostettu (vasemmalta oikealle) kirppiksiltä, kirjaston ja yliopiston kirjalootti-hyllyistä sekä ihan oikeista kirjakapoista. Kirppislöydöt ovat kaikki vielä lukematta, mutta odotan mielenkiinnolla, että pääsen aloittamaan lopultakin J. S. Meresmaan Mifongin perinnön, joka on siis Mifonki-sarjan ensimmäinen osa. Myös Oksasen Norma (kovakantinen, joka maksoi euron!) kiinnostaa sen fantasiaelementtien vuoksi. Pinon alin kirja on fantasia-Akkaria eli Dragonlords-albumi.

Keskimmäisen pinon löydöt sieltä Ota ja jätä -hyllystä olivat kovakantiset, englanninkieliset Potterit. Ajattelin siis kerätä Potterit hyllyyn myös alkuperäiskielellä. Kaikkia en ole vielä edes lukenut englanniksi. Myös Rowlingin Casual Vacancy kiinnostaa, koska suomennos ei kuulemma ole kovin toimiva. Yksin Marsissa tuli katsottua juuri Matt Damonin tähdittämänä elokuvana, joten romaani on tutustumisen arvoinen. John Greenin The Fault in Our Stars pitää lukea jo pelkästään siksi, että pääsen keskustelemaan siitä oppilaideni kanssa. Pinossa on myös ikiaikaisia klassikoita ja ihanaa Supernatural-hömppää.

Oikeissa kirjakaupoissa oli jos jonkin sorttista alennusta, joista löytyivät muun muassa Force Awakens -opas sekä Naondel. Tietokirjat Lovecraft-esseineen nappasin yliopiston Soppi-kaupasta, jonka alehyllyt oli nerokkaasti sijoitettu henkilökuntaruokalan naulakon viereen. David Mitchellin Luukellot ostin Sammakko-kirjakaupan myyjän myyntipuheen perusteella edellisellä Turun reissulla. Eipä ole kaduttanut.

Katsotaan, mitä ensi vuonna löytyy.